Madventures - Mad World: Seikkailijan atlas

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 352

Avainsanoja: tietokirjallisuus, matkustaminen

Kirja minulle: Suomalaisesta kirjakaupasta

Mad World - Seikkailijan atlas  on tunnettujen Madventures-televisiosarjan tekijöiden Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin kolmas maailmanmatkailuun liittyvä kirja. Tässä teoksessa esitellään 225 valtiota ja aluetta parhaimpine menovinkkeineen ja -aikoineen. Mukana on myös koko maailman kattava yksityiskohtainen kartasto sekä kirjan loppuosassa erilaisia matkavinkkejä sekä Seikkailijan maantiede-osio, jossa syvennytään mm. väestönkasvuun ja erilaisten uskontojen ilmenemiseen eri puolilla maailmaa.


Kuten ennustin, tämä kevät on mennyt tiukasti kaikenlaisten koulu- ja opiskelukirjojen parissa. Siksi olikin hyvä, että tämä teos ilmaantui näköpiiriini ja saatoin hetken aikaa esittää, että opin maantietoa myös tätä tavatessani. Mad World -teoksen sain joululahjaksi, mutta joululomalla siihen tuli tutustuttua vain maatietojen osalta. Nyt olen tutkiskellut kartaston läpi sekä lukenut Seikkailijan maantieteen, joka muun muassa sai minut viimein kääntymään kasvissyöjien joukkoon.

Mad World on loistoteos suomalaisilta matkaajilta suomalaisille matkaajille. Siinä kohderyhmänä on selvästi suomalainen "travelleri", joka tahtoo tietää ulkomaailmasta kaikkia hauskoja pieniä jippoja, joita kohti maailmalla voi suunnistaa. Kirja painottaa ekomatkailua välillä vähän ärsyttävänkin paljon, mutta onhan se kyllä tärkeä asia, jota ihmisten ei pitäisi unohtaa etenkään valmiita pakettimatkoja varatessaan.

Kirjan parasta antia olivat ehdottomasti Madventures-sarjan varrelta kerätyt matkakokemukset: Rikun ja Tunnan (Tuomaksen) matkapäiväkirjat kertovat muun muassa, miten pääsee juttusille Rio de Janeiron pahamaineisen slummialueen pomon kanssa, miltä näyttää Tsernobylin tuhoamassa aavekaupungissa ja millaista on ottaa osaa kuoleman jumalia palvovien aghorejen rituaalimenoihin.

Rikun ja Tunnan käyttämä kieli on pitkin kirjaa mukavan rempseää, rentoa ja hyväntuulista. Se saa lukijan eläytymään kerrottavaan asiaan ja toimii myös vaikuttavana retorisena keinona. Stadin slangin käyttö meinasi välillä aiheuttaa lieviä kysymysmerkkejä, mutta vähintään asiayhteys kertoi, mitä kullakin vierasperäisellä termillä haettiin takaa.

Maatiedoissa jokaiselle esiteltävälle maalle tai alueelle nimetään perinteiset lukutiedot, joista mielenkiintoisimpia ainakin itselleni olivat maassa käytetyt kielet sekä HDI (inhimillisen kehityksen mittari) -luku. Lisäksi kerrotaan, milloin maahan kannattaa matkustaa, mitä siellä kannattaa "tsekata", "safkata & juoda", ja mikä on "mestalle ominaista". Lisäksi ekstratietona löytyy myös maalle sopiva motto (yleensä jokin tervehdys maan kielellä) sekä jokin "hämmentävä tosiasia", kuten esimerkiksi Suomella: Suomi on valittu maailman parhaaksi paikaksi elää ja tuoreen kyselytutkimuksien mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä. Tätä ei voi käsittää.

Kaiken kaikkiaan todella kattava ja monipuolinen kirja. Mad World jos mikä nostattaa matkakuumeen!

John Ajvide Lindqvist - Ihmissatama

Julkaisuvuosi: ruotsiksi 2008, suomeksi 2009 
Sivuja: 514

Avainsanoja: kauhu, meri, perhe-teema, alkoholismi, menetys, kuolema, paranormaalit ilmiöt

Kirja minulle: kirjastosta

Kuusivuotias Maja katoaa Domarön saaren läheisellä majakkasaarella isänsä Andersin ja äitinsä Cecilian kauhuksi. Lumessa ei näy jäljen jälkeä eikä tyttöä löydy.
     Anders palaa menetyksen musertamana Domaröhön löytääksen rauhan alkoholin ja syyllisyyden piinaamasta elämästään. Samaan aikaan saarella alkaa tapahtua selittämättömiä: postilaatikoita tuhotaan, taloja poltetaan ja tuntuu kuin läsnä olisi jokin voima. Myöskin meri käyttäytyy selittämättömästi. Anders haluaa vain pienen tyttärensä takaisin.
     Ihmissatama on tarina vuosikymmeniä kestävästä vihasta ja menetyksestä, selittämättömistä katoamisista ja meren jatkuvasta, uhkaavasta läsnäolosta. Pienen saaren asukkaat pelkäävät suurta ja voimakasta merta ja koettavat pysyä aaltojen ulottumattomissa. Mutta meri seuraa heitä kaikkialle.


Tämän kirjan lukemiseen taisi kulua viitisen viikkoa eikä syynä ole ainakaan se, ettei kirja olisi ollut kiinnostava. Sen sijaan ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeisiin luku vievät suurimmat lukuinnot mennessään eikä pää vain jaksa jatkuvaa sivujen tuijotusta.

Luin viime talvena Lindqvistin erään toisen kirjan, Ystävät hämärän jälkeen, jonka innoittamana tahdoin tutustua Lindqvistin muihin teoksiin. Pidin Ihmissatamasta huomattavasti enemmän kuin Ystävät hämärän jälkeen:stä, jossa oli aivan liikaa erilaisia kertojanäkökulmia ja hyvin polveileva tarina. Ihmissatama on paksu romaani, yli 500 sivua, mutta tarina on hyvin ehyt ja suoraviivainen, vaikka välillä palataan menneisyyteen, jotta erinäisiä tapahtumia saataisiin avattua paremmin. Kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa. Lindqvistin voikin sanoa pitävän hyvin huolen siitä, että lukijan kysymyksiin löytyy vastauksia.

Kirjan päähenkilö, Anders, on ehkä noin kolmenkymmenen paremmalla puolella oleva ruotsalainen mies, joka on menettänyt ainoan tyttärensä täysin selittämättömällä tavalla. Hän on parin vuoden sisällä alkoholisoitunut ja siten menettänyt myös vaimonsa, joka ei kestänyt tuskassa rypevää aviomiestä. Andersin jatkuva juopottelu tuntuu lähinnä säälittävältä, mutta hän johtaa tarinaa välillä tyhmänrohkeastikin eteenpäin.

Toisena kertojahahmona toimii Simon, Domarön kesäasukkaasta vakituiseksi saarelaiseksi muuttunut vanha mies, joka tienasi elantonsa taikuritempuilla. Hän on mukava vanha mies, jolla on järkevä ote elämään ja joka on yhdessä Andersin isoäidin Anna-Gretan, tomeran vanhan naisen, kanssa. Lindqvist tuo Simonin taikuritarinan aika onnistuneesti mukaan tarinaan, vaikka se lohkaisee kirjasta melkoisen osan ja olisi ehkä voinut olla myös tiivistetympikin.

Andersin ja Simonin lisäksi teoksen edetessä tutuiksi tulevat useat saaren asukkaat, jotka toimivat hyvinä pelinappuloina mutta joihin ei - onneksi - syvennytä kauhean tarkasti. Kaikki henkilöhahmot ovat kuitenkin eheän tuntuisi kokonaisuuksia, mikä sopii hyvin Lindqvistin tyyliin: mies suunnittelee tarinansa selvästi hyvin tarkkaan ja yksityiskohtaisesti.

Teoksen edetessä kauhun ilmapiiri tiivistyy, kun saaren menneisyydestä paljastuu kammottavia asioita, jotka osaltaan selittävät ihmeelliset katoamiset ja saarelaisten pelokkaan käyttäytymisen merta kohtaan. En pelästy helposti, mutta tätä kirjaa tuli luettua usein illalla ennen nukumaan menoa, ja silloin valojen sammutettua piti kyllä ummistaa silmät tiukasti ja vakuuttaa itselleen, että ei siellä kukaan katsele. Lindqvist onnistuu ainakin minusta luomaa hyvin toimivan kauhun tunnelman, mikä omalla kohdallani usein kauhutarinoista puuttuu!

Meri on tässä tarinassa hyvin mielenkiintoinen luonnonilmiö. Se hallitsee ihmisten elämää, tarjoaa runsaita kalasaaliita mutta muistuttaa myös vaarallisesta puolestaan. Se on vihamielinen ja vihollinen, eikä kukaan uskalla uhmata sen valtaisaa mahtia. Hyvin terve uusi näkökulma saaristolaiselämään, jossa meri yleensä on ihana ja kaivattu asia. Ihmissatamassa taas tulee ilmi, että ihmiset tahtoisivat päästä merestä eroon, jos se vain olisi mahdollista.

Aion luultavasti tutustua myös muihin Lindqvistin kirjoihin. Kirjat ovat kunnon tiiliskiviä eikä niitä välttämättä lue kauhean nopeasti, mutta miehellä on oma persoonallinen kerrontatyylinsä ja myös ainekset kunnollisen, selkäpiitä karmivan kauhun kirjoittamiseen.

Katja Kettu - Kätilö

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 348

Avainsanoja: suomalaisuus, sota-aika, rakkaus, uskonto, rankat aiheet

Kirja minulle: tädiltä lainassa

Kätilö kertoo tarinan Lapin sodasta, jonka alussa suomalainen kätilö ja saksalainen SS-upseeri kohtaavat ja rakastuvat. Tapahtumat ehtivät kulkea lähes vuoden päivät, joiden aikana ehditään kokea monenlaisia synnytyksiä, katsoa useita surullisia ihmiskohtaloita ja nähdä, mitä ihminen on valmis tekemään rakkauden vuoksi. Suomikaan ei ollut aivan viaton toisen maailmansodan temmellyksissä.

Automatka pääkaupunkiseudulta pohjoiseen kestää kymmenisen tuntia, ja täti tarjosi aamulla luettavaksi uutta Kätilöä. Tästä kirjasta olen kuullut ja lukenut paljon, koska hyvin moni kirjabloggaaja on tähän jo tutustunut. Lukemisen arvoinen kirja, kaikki ovat toitottaneet. Lähdin tutustumaan teokseen kuitenkin vähän nihkeästi, koska teemamaailma ei ole omaani, tapahtumat eivät vaikuttaneet mielestäni kauhean kiinnostavilta ja ennen kaikkea, kansi on ruma.

No, olihan tämä loppujen lopuksi ihan luettava teos. Suurimman hehkutuksen saa ehdottomasti Ketun käyttämä kieli: teoksen vuoropuhelut käydään Lapin murteella, mikä on elävää, leveää ja sanastoltaan hersyvää. Yleiskielellä kirjoitettuna tämä olisi ollut huomattavasti tylsempi kokemus.

- Saat pensalippuja.

- En mie tartte, met saame sakemannien pensat.

- Auta.

- En mie voi.

- Voit sie. Sie voit järkätä.

- Vaan en järkhää. Ei se ole ihimisen paikka.

- Kylä mie pärjään.

Muutenkin sanavalinnat ja ilmaisut ovat välillä todella rivoja ja rankkoja, mikä lisää tapahtumien kuvailun mielenkiintoa ja ainakin minulla kohensi lukumukavuutta huomattavasti. Kätilö käytti paikka paikoin todella voimakkaasti eri synonyymejä (suurimmalta osin hyvin puhekielisiä ja murteellisia) kuvaamaan jotain samaa asiaa, kuten esimerkiksi kuvaamaan huoramaista naista.

Supersuuri plussa tulee myös totta kai siitä, että kirjassa puhuttiin Saksasta ja mukana oli myös saksankielisiä ilmaisuja ja repliikkejä!

Tämä olisi varmasti hetkauttavaa luettavaa niille, jotka ovat kokeneet Lapin sodan, taikka niille, jotka pitävät Suomen osuutta Saksan hirmuteoissa mitättömänä. Voisi olla paljon pureskeltavaa, koska tarina perustuu tositapahtumiin: vankileireihin ja saksalaissotilaiden sotamorsiamiin.

Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, mikä sinänsä antaa lukijalle vähän lisäpurtavaa muttei toisaalta pidätä jännitystä yllä loppuun asti. Näkökulmia on kolme, kätilön, tämän rakkaan ja lisäksi Kuolleen Miehen vuonon mökissä elelleen vakoojamiehen kirjekokoelma tyttärelleen. Teoksen alussa tapahtumien kulku on epäselvää, mutta tarjoaa tyydytyksen tunteen, kun tarinassa päästään eteenpäin ja palasia alkaa tulla lisää. Kirja ei ainakaan tuota pettymystä loppuratkaisujen suhteen, vaan ne tuntuvat jopa jossain määrin realistisilta – paljon dramaattisempiinkin lopetuksiin kun olisi myös mahdollisuus.

Ketun Kätilö on rakkaustarina sodan keskellä, jossa on hyvin paljon erilaisia uhrauksia. Sinällään ymmärrän, miksi niin moni tästä kirjasta pitää, mutta toivon, että ehdin tälle vuodelle lukea vaikuttavampiakin suomalaisia romaaneja.