Tietoja minusta

Oma kuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.

torstai 23. helmikuuta 2012

Laura Honkasala - Lumen saartama kahvila

Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: (kovakantinen)
Avainsanoja: perhe-teema, naiseus, kasvaminen, vanhempi-lapsi -suhde, teini-ikä, rakkaus, ihmissuhteet
Kirja minulle: Kirjaston novellihyllystä

Laura Honkasalon novellikokoelma sisältää yksitoista novellia, jotka käsittelevät naiseutta ja äitiyttä sekä naiseksi kasvamista. Päähenkilöinä ovat pääasiassa nuoret naiset, mutta näkökulmaa tarjoaa muun muassa myös pieni viisivuotias tytär. Miljöönä esiintyy Suomen lisäksi myös Espanja, Englanti, Saksa sekä Italia.


Novellikokoelmat pyrkivät vetämään huomioni puoleensa. Tällä opuksella oli mukava nimi ja olen tullut todenneeksi, että suomalaiset kirjoittavat hyviä novelleja. Niitä on mukava lukea, sillä ne ovat pääasiassa vain muutaman kymmentä sivua pitkiä ja sopivat siis hyvin välipaloiksi.

Täytyy heti alkuun sanoa, että tässä kokoelmassa häiritsi ainoastaan se, että sohvalla kirjoitettiin "sohvassa". Se hyppäsi joka ikinen kerta silmiin ja hämmennyin miettiessäni, oliko kirjan oikolukija oikeasti hyväksynyt sellaisen muodon julkaisuun. Muuten jokainen tarina oli omalla tavallaan kiinnostava ja miellyttävä lukea (paitsi kahdessa eri novellissa oli samanniminen henkilö, mikä tuntui tylsältä).

Omiksi suosikeikseni nousivat novellit Lumen saartama kahvila, Joustoluotto sekä Viillot.
     Lumen saartamassa kahvilassa miljöönä toimi kahvila Helsingissä sekä Berliini. Kuten olen (aika usein) maininnutkin, rakastan Saksaa ja luen siitä mielelläni. Siispä tämä pieni yllätys oli erittäin mieluinen. Päähenkilö Sini tuskailee, koska on rakastunut entiseen parhaaseen ystäväänsä, joka ei välitä hänestä ollenkaan, ja hänen paras ystävänsä taas on rakastunut häneen.
     Joustoluotossa kertojarooleissa toimii pienen Katrin äiti sekä tytär itse. Tarinaa lukiessa tuli sääli pientä Kartia, joka odotti päiväkodissa kiireistä äitiään hakemaan häntä. Toisaalta sympatiat olivat myös äidin puolella, kun hän yritti kiirehtiä tyttärensä luokse ajoissa, mutta työkiireet eivät aina vain antaneet periksi. Novellissa oli mielestäni valittu hyvin kaksi eri näkökulmaa.
    Viillot kertoo Englannissa vaihtovuotta viettävästä Petrasta, joka on paennut ahdistavaa tilannetta vieraaseen maahan. Hän viiltelee ja on löyhässä suhteessa paikallisen opiskelijapojan kanssa, mutta nuori nainen innostuu kunnolla vasta sitten, kun hän pääsee mukaan bänditoimintaan. Pidin tässä novellissa siitä, miten viiltely oli tuotu esiin. Tosin oli surullista, ettei oikein kukaan välittänyt.

Honkasalo kirjoittaa kieltä, jota on miellyttävä lukea. Kerronta on tarpeeksi kevyttä, mutta ei jää kuitenkaan sisällöttämäksi. Pidin tästä kokoelmasta kovasti.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Joel Haahtela - Traumbach

Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 112 (kovakantinen)
Avainsanoja: psykologinen romaani, maaginen realismi, perhe
Kirja minulle: Kirjaston Lukupysäkki

Jochelilla on yksinkertainen tehtävä: mennä erääseen saksalaiseen pikkukaupunkiin, löytää mies nimeltään Traumbach ja haastatella häntä. Helppoa.
     Ei kuitenkaan. Traumbachia ei jostain syystä löydy tai tämä ei halua tulla löydetyksi. Jochel yöpyy miehen asunnon edessä, etsii tämän työpaikan ja koettaa sopia tämän kanssa tapaamisen, mutta mies tuntuu olevan täysin kadonnut.
     Pikkukaupunki ei muutenkaan vaikuta kovin tavalliselta.


Rantauduin tänään ensimmäistä kertaa Malmin kirjastoon ja törmäsin Lukupysäkkiin. Siellä oli kymmenkunta Bestseller-listoilla keikkuvaa kirjaa, joita sai lukea, muttei lainata. Istuin puoli päivää lukusalissa opiskelemassa, mutta koska välissä oli pakko pitää jotain taukoa, tuttu  Traumbach-nimellä varustettu teos ikään kuin vahingossa eksyi lepäilemään pöydänkulmalle.

Tämä oli tällainen pienoisromaani, joka oli todella nopealukuinen. En ole aiemmin lukenut Haahtelalta mitään, mutta tämä teos ainakin vaatisi myös toisen läpivilkaisun. Luin vähän kiireessä, koska tahdoin saada kirjan kerralla luettua, mutta kirjan teema aukenisi varmaan paremmin toisella kerralla. Oikeastaan kiinnostuin teoksesta pelkästään nimen takia, koska Saksa on minulle rakas maa ja pidän kielestä. Olikin iloinen yllätys, kun huomasin miljöön sijoittuvan Saksanmaalle.

Jochel on nuori toimittaja suuresta saksalaisesta lehdestä Frankfurter Allgemeine. Hänet on lähetetty etsimään miestä nimeltään Traumbach, joka ei vastaa puheluihin, sähköposteihin eikä tavallisiin kirjeisiinkään. Siispä Jochelin täytyy mennä itse paikan päälle suorittamaan haastattelu, jonka aihetta ei pahemmin paljasteta. Hän päätyy hitaalla junalla pieneen kaupunkiin, jossa on kalisevat raitiovaunut ja josta ihmiset tuntuvat muuttavan suurina määrinä pois. Jochel on hyväntuulinen ja rauhallinen nuori mies, jolla on miellyttävät ja luottamusta herättävät kasvot, eikä hänellä tunnu olevan suurta hätää, vaikkei Traumbachia löydykään. Lehdestä on annettu muutama päivä aikaa selvittää tapaus.

Kaikista parasta tässä teoksessa oli metafiktiivinen kertoja:
Tarinan selostaminen on sikäli kiehtovaa, ettemme todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Nuori mieli ja maailma sen ympärillä on arvaamaton, ja vaikka voimme tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä aikaisempien tapahtumien pohjalta, on tilanteita, joissa vaihtoehdot ovat lukuisia.
Tällaiseen kerrontatyyliin olen ennen tainnut törmätä vain Viivi ja Wagner -sarjakuvissa, joten oli todella hauskaa lukea kirjoittajan kommentoinnista ja tapahtumien selostamisesta myös tilanteen ulkopuolella.

Tarinan edetessä ilmenee, ettei Traumbachin asuttama pikkukaupunki ole aivan normaali, vaan oikean kaupungin lisäksi asunnoissa lymyilee varjokaupunki salaperäisine öisine asukkaineen. Jochelin tarinan tapahtumapaikat häviävät, vaikka hän itse löytää todisteita niiden olemassa olosta. Lukijallekin alkaa pikkuhiljaa käydä ilmi, ettei tarinassa ole kyse mistään tavallisesta lehtihaastattelusta.

Traumbach on tälle kirjalle hyvä nimi, koska se tarkoittaa suomennettuna unelma-/unipuroa. Haahtelan kirjassa käsitellään muistoja ja unohtamista, joita unelmointi, eräänlainen haaveilu ja unenomainen tapahtumarytmi pönkittävät.

Tämä oli ihan mukava pieni tarina. Tahtoisin lukea tämän vielä toiseenkin kertaan, jotta päähän jääneet vähän sumentuneet aukot selvenisivät.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Miika Nousiainen - Vadelmavenepakolainen

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 269 (pokkari)
Avainsanoja: suomalaisuus, huumori, kansallisuustransvestiitti, pakkomielteet, ruotsalaisuus ja Ruotsi, teeskentely ja valheellisuus,  mielenterveys, perhe-elämä, myös rankkoja aiheita
Kirja minulle: Kirpputorilta

Mikko Virtasella on ongelma. Hän on ruotsalainen mies suomalaisen miehen ruumiissa. Hän matkii ruotsin murteita lähes täydellisesti, viettää ruotsalaisia (tarpeettomia ja kyseenalaisia) juhlapäiviä, matkustaa ruotsalaisten suosimaan lomakohteeseen Thaimaassa...
     Pakkomielle Ruotsista on niin valtava, että Mikko on päättänyt kaikin keinoin tulla syntyperäiseksi ruotsalaiseksi. Sillä ruotsalaisethan ovat täydellisiä: kasvattavat lapsensa hyvin, kohtelevat toisiaan tasavertaisesti ja suvaitsevaisesti, suhtautuvat asioihin rauhallisesti ja järkevästi, uskaltavat näyttää tunteensa ja ovat aina valmiita keskustelemaan.
     Mikon matka Ruotsin kansalaiseksi sisältää muun muassa itse luodun ruotsalaisen joulun palkattuine näyttelijöineen, yhdeksän kuukauden opetussuunnitelman "Kuinka tulla ruotsalaiseksi"  sekä pari murhaa.


Luin viime keväänä Nousiaisen Maaninkavaaran, joka nousi heti parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Niinpä myös Vadelmavenepakolainen sai huomioni, eritoten hullunkurisen teemansa ansiosta. Tämä Nousiaisen esikoiskirja menee tällä hetkellä Helsingissä toista kertaa teatterissa, ja minulla on yhteen esitykseen ensi viikolla liput. Teatterinäytöksiä tuli juuri myöhäiskesälle lisää, kolmatta kertaa lisättynä, joten näytelmä toivottavasti on myös hyvä. Kirja ainakin oli varsin huvittava.

Mikko Virtanen on pakkomielteinen hullu, joka elää elämäänsä erittäin huvittavaan malliin. Hän on heti vauvasta asti tiennyt olevansa ruotsalainen, vaikka on viettänyt koko elämänsä supisuomalaisessa Kouvolassa. Jo kolmevuotiaana hän seurasi innoissaan Ruotsin vaaleja ja muistaa katkeruuden, kun sosiaalidemokraatit hävisivät. Aikuisiällään hän haaveilee ruotsalaisesta vaimosta ja kahdesta lapsesta, tytöstä ja pojasta kuten Ruotsin tasapainoiseen kuningaskuntaan kuuluu, ja ramppaa alvariinsa pomonsa juttusilla pyytämässä vapaata ruotsalaisten juhlapäivien viettämiseen.
Tämä perhe on siis hyvin tyypillinen. Isä on ymmärtäväinen ja valmis keskustelemaan kaikesta. Hän on kuitenkin sopivalla tavalla päättäväinen. Äiti on kaunis, ei kuitenkaan liian kaunis vaan sellainen todellinen ruotsalaisnainen, sielukkaan kaunis. Heillä molemmilla menee työpaikalla hyvin, mutta silti he kiittelevät, että loma tuli tarpeeseen. Ruotsalaiset työnantajat osaavat antaa lomiakin oikeaan aikaan. Töihin palaa motivoitunut työntekijä tekemään entistä parempaa tulosta. Samalla hän lietsoo parempaa henkeä koko työyhteisöön.
Mikolle tuli pyöriteltyä silmiä kerran jos toisenkin. Nousiainen parodisoi suomalaisen miehen vastakohdan äärimmäisyyksiin ja erityisen huvittavia olivat kohdat, joissa Mikko löytää taas yhden uuden asian, jossa ruotsalaiset toimivat paremmin kuin suomalaiset. Ruotsalaisuus on täydellinen.
Olkoon. Jos kerran olen suomalainen, voin myös hukuttaa murheeni suomalaisittain.
     Baari on täynnä surullisia miehiä. Ruotsissa ei olisi baarillista surullisia miehiä, siellä miehet elävät kotonaan idylliä. Suomalaisuus on ajanut nämä miehet tänne. Liityn murjottavaan joukkoon ja tilaan ensimmäisen oluen.
Olen ylpeä suomalaisuudestani ja pidän Suomesta, mutta tämä kirja kyllä manipuloi huomaamaan naapurimaamme "paremmuuden"! Mikko ei näe Ruotsissa pienintäkään huonoa puolta, koska huonotkin puolet kääntyvät aina hänen kierossa mielessään jollain kummalla tapaa hyviksi. Vaikka lähdekritiikki ei paljastakaan, ovatko kirjan ruotsalaisuus-ihannoinnit täysin tuulesta temmattuja vai löytyykö niille tosielämän tarinoita, tuli kuitenkin surtua, kuinka suomalaisilla vanhemmilla ei ole aikaa eikä kärsivällisyyttä kitiseville lapsille, kuinka vieraisiin ja jopa läheisiinkin suhtaudutaan fyysisesti etäisesti ja kuinka viina maistuu turhan monelle.

Vadelmavenepakolainen tarjosi näkökulman pakkomielteisen päähän. Oli huvittavaa seurata, mitä kaikkea Mikko oli valmis tekemään saavuttaakseen unelmansa - ja mies ei tosiaan kaihtanut mitään keinoja. Loppupuolella lukeminen alkoi kuitenkin lähinnä olla pelkkää loppuratkaisun odottamista eikä humoristinen ilmapiiri ainakaan omalla kohdallani pysynyt aivan loppuun asti yllä. Tuli lähinnä vain naureskeltua sille, miten sekaisin Mikko on. Mutta pidin kyllä loppuratkaisusta! Hyvä mieli tästä jäi, pitänee lukea myös Metsäjätti.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Haasteita

Hei!

Päätin lopulta olla rohkea ja keräillä vähän lukuhaasteita osakseni. Tammikuussa otin osaa jo Kolme kovaa kotimaista -haasteeseen, mutta nyt mukana on myös Kirjavan kammarin Suomenruotsalaiset-haaste, Ainon Merten äärillä -haaste sekä Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haaste. Teen haasteille oman sivun, jotta niiden päivittäminen sujuu helpommin.

Kirja-arvostelujakin on tulossa. Sain Vadelmavenepakolaisen luettua, samoin erään suomalaisen novellikokoelman nimeltä Lumen saartama kahvila. Ylioppilaskirjoituksiin luku vie vain suuren viillon päivätoiminnasta, mutta eiköhän bloggaamaankin jossain vaiheessa kerkeä.

Tänään oli ihana aurinkoinen kevätpäivä, taivas oli kirkkaansininen. Vaikkei vielä maaliskuu olekaan, minulle kevät ainakin alkaa jo helmikuussa! Siispä hyvää kevättä kaikille.

torstai 9. helmikuuta 2012

Zinaida Lindén - Nuorallatanssija

Julkaisuvuosi: ruotsiksi (Lindanserskan) 2009, suomeksi 2009
Sivumäärä: 179 (kovakantinen)
Avainsanoja: suomalaisuus, maahanmuuttajat, perhe, rakkaus, romanssi, novellit
Kirja minulle: Kirjaston Suomalaisia novelleja -esittelyhyllystä
 
Zinaida Lindén on syntynyt Venäjällä, missä hän valmistui filosofian maisteriksi pääaineenaan ruotsin kieli ja kirjallisuus, mutta asunut jo kahden vuosikymmenen ajan Suomessa. Hän kirjoittaa ruotsiksi mm. romaaneja, novelleja sekä artikkeleita ja kolumneja.
     Nuorallatanssijan novellit kertovat venäläisistä maahanmuuttajista, jotka koettavat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, omaksua kulttuurimme hullunkuriset tavat ja oppia vaikeaa kieltämme. Venäjä sekä Neuvostoliitto ovat vahvasti läsnä, kun suomalaisuutta tarkastellaan ulkomaalaisen silmin.
 
 
Olen viime aikoina enenevissä määrin kiinnostunut novelleista, ja tämä tarttui käteen maahanmuuttaja-teemansa vuoksi. Olen aina kiinnostunut lukemaan, miltä Suomi vaikuttaa muiden maiden edustajien näkökulmasta. En sen kummemmin katsonut kirjailijan tietoja, joten petyin huomatessani, että kaikki kokoelman kertojat olivat venäläisiä naisia. Olisin tahtonut vähän laajemman kansalaisuuskirjon, mutta toisaalta ymmärrän kirjailijan valinnan.
 
Lindénin novelleissa on kaikissa naisääninen minäkertoja, joka päästää lukijan ymmärtämään päähenkilön ajatuksia ja siten valottaa, millaiselta Suomi näyttää ulkomaalaisen silmin. Ainainen minä-muodossa kerronta kuitenkin tuntui välillä vähän puisevalta ja tuli mieleen, että yksi kiinnostava vaihtoehto olisi ollut ottaa jonkin novellin päähenkilöksi suomalainen mies. Siten venäläisnainen-aspektiin olisi saatu uudenlaista syvyyttä.
 
Kokoelma ei sinänsä tarjonnut mitään kauhean uutta, mutta paljasti kyllä jotain venäläisten ominaisuuksia. Pakko vähän häpeillen myöntää, että suhtauduin kirjaan ehkä vähän nihkeästi juuri venäläisyyden takia. Omat varhaisimmat muistoni venäläisistä pohjoisen laskettelukeskuksessa kertovat heidän olevan ylimielisiä, itsekeskeisiä ja kovaäänisiä suomalaisia kohtaan enkä muista koskaan nähneen heidän hymyilevän. Onneksi olen nyt pari vuotta majaillut Helsingissä, missä venäläiset ovat antaneet itsestään paremman ja huomaavaisemman kuvan.
 
Nuorallatanssijaan on koottu kymmenen novellia, joista lyhin on noin kymmenen sivun pituinen ja pisimmät yltävät useampaan kymmeneen sivuun. Itse taisin pitää eniten Ofeliasta, kokoelman viimeisestä novellista, jossa venäläinen nainen nai harmaanvärisen suomalaismiehen, jota suomalaiset naiset pitävät kauhean ikävästyttävänä ja tylsänä.
 
Näissä novelleissa oli pääpiirteittäin se hyvä puoli, etteivät nämä koettaneet olla mitenkään arvoituksia tai salaisia viestejä välittäviä. Lindénin kokoelma on suomennettu luontevan kuuloisesti, ja se kuvaa hyvin, millaista kahden kulttuurin välinen rakkaus voi olla.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Kirjaostoksia


Tuli pitkästä aikaa käytyä ihan kunnolla kirjashoppailemassa eli kiertelemässä pari kirpputoria ja yksi antikvariaatti. Helsingin Hietaniemen Kierrätyskeskuksesta löytyivät L.M.Montgomeryn Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään sekä Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta. Yrjönkadun Antikvariaatista tarttui mukaan Harry Potter och De Vises Sten. Kävin nyt myös ensimmäistä kertaa Helsingin Kyläsaaren Kierrätyskeskuksessa, mistä löysin iika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen.

Olen suuri tyttökirjojen fani, ja Montgomeryn Anna-sarja on tullut luettua moneen kertaan läpi. Runotytöt olen lukenut vain kerran, pari kesää sitten, mutta tykästyin myös niihin, joten tämä vain parin euron kappalehinnan löytö oli täydellinen. Nyt kun vielä sattuisi jostain ensimmäinen osa mukaan.

Westöltä en ole aikaisemmin lukenut kuin muutaman novellin ruotsiksi, mutta asetin miehen Finlandia-voittajan mukaan Kolme kovaa kotimaista -haasteeseen, joten oli hauskaa löytää se kirppikseltä, tämäkin teos vain parilla eurolla (suosittelen Kierrätyskeskuksia, niissä kirjat ovat todella edullisia). Hietaniemessä olisi ollut sama teos myös ruotsiksi, mutta se proosa näytti jo hieman liian haastavalta minun kielitaidoilleni.

Nousiaiselta olen lukenut Maaninkavaaran, joka on aivan loistava kirja. Olen menossa katsomaan Vadelmavenepakolaisen teatteriversion tämän kuun viimeinen päivä, joten pitää lukea teos ennen sinne menoa. Ihana yhden euron löytö!

Mila Teräs ei ole minulle tuttu kirja, mutta kun Tyttö tulevaisuudesta maksoi vain euron ja kuulosti lupaavalta (Nuori tyttö käy pappilassa kastelemassa kukkia ja pääsee pianoa soittamalla menneisyyteen.), päätin olla kerrankin spontaani. Kirjassa oli nätti typografia.

Olen suuri Harry Potter -fani ja kerään kirjasarjaa vierailla kielillä. Suomeksi minulla on kaikki, englanninkielisistä puuttuu toinen ja kolmas, ja nyt ruotsinkieliset kolmos- ja nelososa saivat seurakseen myös ensimmäisen kirjan. Aikomuksena on hankkia sarja myös saksaksi, muita kieliä en toistaiseksi vielä osaa.
     Suosittelen muuten käymään Yrjönkadun Antikvariaatissa, jos satutte liikkumaan pääkaupunkiseudulla. Puodin pitäjä on ihana hyväntuulinen nainen, enkä ole vielä koskaan kävellyt liikkeestä ulos tyhjin käsin. Tarkka osoite on Yrjönkatu 21.

Tiedon portaat -sarjan osat 1 ja 8 löysin Kyläsaaren Kierrätyskeskuksen ilmaishyllyltä ja otin ne mukaan, koska halusin lukea niiden eläintiede- ja kulttuuriantropologia-osiot. Ne tulevat toivottavasti muodostamaan osan sivuaineopinnoistani yliopistossa.

Tällainen kirjapäivitys tällä kertaa. Blogiin on viime aikoina liittynyt pari uutta lukijaa, joten tervetuloa heille!

maanantai 6. helmikuuta 2012

Heli Kruger - Olen koskettanut taivasta

Julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 226 (kovakantinen)
Avainsanoja: urheilu, seksuaalinen suuntautuminen, media, yksityisyys, ennakkoluulot, hyväksyntä
Kirja minulle: Kirjastosta

Venla on huippu-urheilija, Suomen kärkeä naisten pituushypyssä. Hän nauttii kilpailemisesta täysin rinnoin ja haluaa venyttää jokaista hyppyä vielä vähän pidemmälle. Elämässä ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin säännöllinen treenaaminen, tarkka ruokavalio ja sponsoritapaamiset, ja Venla tuntee itsensä yksinäiseksi.
     Inka löytyy Setan sivujen kautta deittipalstalta. Rakkaus on kiihkeää ja voimakasta, mutta ympäristön paineet raastavat olkapäitä ja Pohjanmaan konservatiivisissa ja ennakkoluuloisissa piireissä täytyy olla erittäin huolellinen sen suhteen, mitä saa elämästään muille näyttää.


Luin tammikuussa Krugerin Pidä minusta kiinni ja tykästyin kieleen. Olin myös kuullut positiivista palautetta Olen koskettanut taivasta -teoksesta, joten tahdoin katsastaa, mistä tässä naisrakkauden valottamassa kirjassa on kyse.

Vaikka Krugerin tuoreemmassa kirjassa tykästyin naisen käyttämään kieleen, Olen koskettanut taivasta -teoksessa se taas tuntui lähinnä liian tekotaiteelliselta (kauniita sanoja ilman merkitystä). Kruger kuvasi hyvin tarkkaan ikävän ja rakkauden tunteita kertoessaan Venlan ja Inkan suhteesta, mutta vaikka normaalisti luen mielelläni naisten välisestä rakkaudesta, tässä kirjassa itse urheilutapahtumat kiinnostivat enemmän - varsinkin niiden todentuntuisuus, jonka Krugerin urheilija-ammatti tarjoaa.

Tuli kyllä surku, kun luin Venlan ahdistuneita ajatuksia siitä, kuinka hän ei uskalla kertoa kellekään elämäänsä kohdanneesta onnesta torjunnan pelossa. Miksi on edelleen, varsinkin Pohjanmaalla, piirejä, joissa suhtaudutaan tietynlaiseen erilaisuuteen niin voimakkaan torjuvasti? Mitä pahaa on rakkaudessa kahden ihmisen välillä, kun kukaan ei siitä kärsi ja ihmiset ovat toistensa kanssa onnellisia? Haluan optimistisesti uskoa siihen, että suhtautuminen paranee vuosi vuodelta, vaikka sitten hitaasti.

Kruger nostaa hienosti esiin urheilupiirit sekä median, yksityisyydensuojan ja perheen vaikutuksen niihin. Varsinkin huippu-urheilijat ovat pelkkää lehtimateriaalia eikä heidän yksityisyydestään, "reviiristään" kuten Kruger kirjoittaa, välitetä yhtään. Naisurheilijoihin kohdistuu enemmän paineita, koska urheilu-ura kehitetään nuorella iällä eikä lasten hankkimiselle olisi aikaa. Pitäisi vain treenata treenata treenata eikä antaa rakkauden huonontaa suorituksia. Urheilupiirit itsessään kohdistavat myös paineita urheilijoihin. Ne ovat suvaitsemattomia eivätkä missään nimessä halua myöntää, että heidän joukossaan on seksuaalivähemmistöön kuuluvia. Mediapuheiden perusteella tämä on edelleen varsin totta myös Suomessa.

En kauheammin välittänyt tästä teoksesta, mutta Krugerin sanoma on sanomisen arvoinen: hyväksykää itsenne ja toisenne ja antakaa ihmisten olla, keitä he haluavat olla.


lauantai 4. helmikuuta 2012

Kuusi kovaa kotimaista -haaste

Moni muukin on tarttunut Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haasteen, ja minäkin tulin todenneeksi, että tämä on hyvä tapa potkia itseäni lukemaan kirjahyllyäni vähän tyhjemmäksi.

Haastekirjat:
Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
Vilja-Tuulia Huotarinen Valoa valoa valoa 
Sami Hilvo - Viinakortti
Johanna Sinisalo - Linnunaivot
Kjell Westö - Missä kuljimme kerran

Omasta hyllystä löytyy Huovisen, Kiven ja Sinisalon kirjat, kolme muuta täytynee hamstrata kirjastosta.

Trudi Canavan - Die Rebellin (The Magician's Guild)

Julkaisuvuosi: 2004 (The Magician's Guild), saksaksi 2006, ei suomennettu
Sivumäärä: 544 (pokkarikokoinen)
Avainsanoja: fantasia, luokkajako, vanha aika, slummit, taikuus/magia, pakoilu
Kirja minulle: Saksasta kirjakaupasta

Kyralian maagit järjestävät vuosittain maan pääkaupungissa Imardinissa puhdistuksen päästäkseen eroon kerjääjistä, kodittomista ja katulapsista. Heitä suojaa magia, jota vastaan kukaan tavallinen ihminen ei mahda mitään.
     Sonea on slummialueen kasvatti, nuori mutta temperamenttinen tyttö, joka joutuu taas slummialueelle maagien pyyhkäistessä hänen perheensä kaupungin muurien ulkopuolelle. Hänessä palaa viha pahoja maageja kohtaan, jotka eivät koskaan tee slummien ihmisille mitään hyvää. Sonea ottaa osaa katulapsien mielenosoituskivitykseen, mutta yllättäen hänen heittämänsä kivi läpäisee maagien suojakilven ja kajauttaa yhden maagin tajuttomaksi.
     Hetki on mahdollisimman huono maagisten kykyjen löytämiseen, sillä maagien Kilta ei hyväksy magiaa riviensä ulkopuolella. Alkaa pitkä ajojahti, jonka aikana Sonea menettää yhä enemmän ja enemmän magiansa kontrollin.


Kirja on peräisin Saksan vaihtovuosiajalta, jolloin hostsiskoni lukaisi Black Magician -trilogian ja piti kovasti. Otin kirjan nyt käteeni saksan yo-kirjoituksia silmällä pitäen.

Die Rebellin on luotu vanhanaikaiseen kaupunkiyhteisöön, jossa vahvat maagit hallitsevat kuninkaan alaisina eikä slummiasukkailla ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä asettumaan kaupungin muurien sisäpuolelle. Kaupungin hyväsukuiset Talot halveksuvat tätä "ryövärijoukkoa", joka puolestaan vihaa Kiltaa eikä voi osoittaa sen jäseniä kohtaan muuta kuin epäluottamusta. Kaikki kuitenkin asuvat samalla alueella eikä tilanteeseen nähdä ratkaisukeinoa.

Sonea on nuori tyttö, joka vihaa Kiltaa ja maageja aivan yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Siksi omien maagisten kykyjen löytäminen onkin järkyttävää, sillä hän ei missään nimessä halua kuulua yhteisöön, jota kaikki hänen läheisensä vihaavat ja halveksuvat. Hän antautuu mieluummin työskentelemään varkaille, jotta nämä suojelisivat häntä Killan kiivailta etsinnöiltä.

Teos on paksu eikä tapahtumien rytmi ole aina nopea. Kirjan lukeminen vaatii kärsivällisyyttä, jota pitää yllä odotus Sonean kiinnijäämisestä ja siitä, mitä Killassa sen jälkeen tapahtuu. Canavan on tehnyt paljon pohjatyötä tapahtumille, jotta jokainen varmasti ymmärtää, miksi kulloinenkin tilanne on juuri sellainen. Minä olisin kaivannut vähän ripeämpää etenemistä, sillä yli puoli kirjaa ehti huvite pelkästään kissa ja hiiri -leikkiin. Varsinkin alkupuolella pelkkä tarinan pohjustus tuntui aika puisevalta, mutta Kiltaan päästessä lukeminen muuttui mielenkiintoisemmaksi.

Kirjassa on paljon henkilöhahmoja, mutta koska ne on jaettu kahteen kastiin, maageihin ja slummin asukkaisiin, niistä saa tukevan otteen. Kauhean monipuolisia he eivät ole (suurin osa sivuhahmoja, jotka pohjustavat Sonean ajatusmaailmaa), mutta kertojia on tarinan kulussa moneen lähtöön, mikä laajentaa kuvakulmaa huomattavasti. Tämän takia ilmiö "kaikki salaisuudet ratkeavat" tulee myös vähän tylsästi esiin.

Lukiessa tiedostin koko ajan kirjan olevan ensimmäinen osa trilogiaa, joten koetin koko ajan etsiä merkkejä siitä, mitä seuraavissa osissa tulisi tapahtumaan. Odotin paljon laimeampaa lopputuosta, mutta kirjan viimeisten sivujen yllätystekijä oli kuitenkin ilahduttava, uusi ja tuore teema, joten näillä perusteilla pitää ainakin toinen osa haalia käsiini.

Kirjasarjaa ei ole suomennettu eikä australialaisen Trudi Canavanin muitakaan fantasiateoksia ole täällä maailmankolkassa noteerattu, mutta naisen kirjat ovat saatavissa englanniksi ainakin Suomalaisen nettikaupasta - aika huokeaan kanta-asiakashintaankin, mitä aion käyttää häikäilemättä hyväkseni saadakseni seuraavat teokset käsiini.

Black Magician -trilogia vaikuttaa melko tavanomaiselta lisäykseltä fantasiakirjallisuuteen. Magia-aihe tuntuu kuitenkin ainakin minusta mieleiseltä, sillä tästä kirjasarjasta puuttuvat kaikki taikaolennot ja mennään enemmän vanhanajan maaginen realismi -meiningillä. Die Rebellin ei ole nopealukuinen kirja, mutta jos aikaa ja kärsivällisyyttä on, teoksen maailma tarjoaa varsin mieluisan tuttavuuden.