Tietoja minusta

Oma kuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Kirjavuosi 2012

Pientä ajatuksenpoikasta siitä, mitä voisi tämän vuoden aikana lukea.

Jo (joskus) aloitetut
* Anna Sewell - Black Beauty
* Markus Zusak - Kirjavaras
* The Best of Best New Horror -novellikokoelma
* Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
* J. R. R. Tolkien - Kaksi tornia
* Charlotte Brontë - Jane Eyre
* Tove Jansson - Det osynliga barnet
* Christopher  Paolini - Eragon
* Dan Brown - Da Vinci -koodi
* Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulanjänkällä

Joku Jane Austenin teoksista (Ylpeys ja ennakkoluulo luettu)
Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
Ursula LeGuin - Maameren velho
Sofi Oksanen - Puhdistus
Heli Kruger - Olen koskettanut taivasta
Khalet Hosseini - Leijapoika
Cecelia Ahern - Yllätysvieras
Sarah Waters - Silmänkääntäjä
Kim Harrison - Blutspur (Dead Witch Walking, The Hollows 1)
Trudi Canavan - Die Rebellin (The Magicians' Guild, Black Magician Trilogy 1)

Jos nyt edes muutaman saisi. Puolesta olisin hyvin iloinen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki omassa kirjahyllyssä.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Sofi Oksanen - Baby Jane

Julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 231
Avainsanoja: seksuaalinen suuntautuminen, masennus, paniikkihäiriö, toisen ihmisen satuttaminen, haaveet ja niiden toteutumattomuus, Helsinki, rakkaus ja rakastaminen, kulissit
Kirja minulle: Vuosi sitten Helsingin kirjamessujen jostain antikvariaatista.

Juoni: Baby Jane on tarina kahden naisen, minäkertojan ja Pikin, rakkaudesta ja sen vaikeuksista. Kummallakin naisella on vakava masennus ja Pikille sen lisäksi paniikkihäiriö, jonka takia hän ei poistu asunnostaan päiväsaikaan juuri ollenkaan. Rällätään Helsingin homobaareissa päät täynnä viinaa, ja kun rahat on loppu, kehitetään Susanna Päiväperho, jolla on Pikin jumalaisen hekumainen ääni sekä minäkertojan valmistamat alusvaatepaketit ja tuhmat kuvat.


Taitaa olla kolmas kerta, kun kirjan lukaisin. Tämä on sellainen teos, että ei tarvitse istua kuin pariksi tunniksi paikoilleen, ja tarina on hetkessä ohi. Oksasen kerrontatyyli on nopeaa, ei junnaa paikallaan (ainakaan Baby Janessa) ja etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen, hetkestä seuraavaan. Vauhti on välillä niin hengästyttävää, että sivuja vain kääntää eteenpäin saadakseen vielä hieman lisää.

Minäkertojan nimeä ei missään vaiheessa tuoda julki. Hän kärsii vakavasta masennuksesta, mutta jaksaa silti toisinaan tavata ystäviään ja lähteä baariin. Pikiin hän on niin rakastunut ettei mitään rajaa. Nainen on kiertänyt hänet pikkusormensa ympärille, mistä seuraa monia riitoja, kinoja, väittelyitä, kyyneleitä ja sovintoseksiä sekä suudelmia. Heidän suhteensa alun kuherruskuukaudet ovat täynnä lupauksia ja haaveita, yhteisiä suunnitelmia ja hössötystä suhteesta - aika stereotyyppisen naismaisesti. Muuten kirja ei kyllä syyllisty sen kummempiin kliseemöttöihin, vaan kuvaa lähinnä tavallisia viikkoja, joita Kalliossa eletään vuodesta toiseen.

Teoksen rakkaustarina Pikin ja minäkertojan välillä aiheutti minussa niin paljon ihmetystä, että aloitin jo kirjallisuusesseen kirjoittamisen aiheesta. Voin vaikka pistää sen tänne luettavaksi, jahka se pääsee näyteltävään kuntoon.
   Kylpeminen teki hyvää naisenikävälleni.  
   Lämmin kylpy tuntui naisen syliltä ilman himoa. Ja vesi hyväili ihoani kuin nainen.
   Kylpyvesi tuntui ihollani kuin Pikin suudelmat, kun ne olivat suuria ja avoimia. Tuntui siltä kuin kelluisin niissä. Tuntui siltä kuin käteni lepäisi Pikin jalkojen välissä liukkaasti, upottavasti.
Suosittelen Oksasta luettavaksi ihan kaikille. Jokainen varmaan tietää Finlandia-voittajan, Puhdistuksen, mutta myös Stalinin lehmät on hyvä teos.

Heli Kruger - Pidä minusta kiinni


Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 367 (kovakantinen)
Avainsanoja: alkoholismi, perhe-teema (yksihuoltajuus, äiti-tytär- ja isä-poika-suhteet), lastenkoti, nuorten ongelmat, nuorten elämä, traumat, psykologisuus
Kirja minulle: Suomalaisen alesta vuosia sitten.

Juoni: Murrosikäinen Jonna päätyy lastenkotiin, kun uraputkessa puskeva äiti on aina vain töissä tai työmatkoilla ja tyttärellä on liikaa aikaa keksiä typeryyksiä. Lastenkotiin joutuminen on suuri häpeä niin äidille kuin tyttärellekin, mutta lastenkodin Jonnan vastuuhenkilö Ilkka koettaa auttaa, vaikka on itsekin uupunut.


Myönnän tässä heti alkuun yhden perisynneistäni: minulla on paha tapa aloittaa kirjoja ja jättää ne kesken. Näin tapahtuu eritoten omaa kirjahyllyäni kaunistaville kirjoille, kuten tällä Krugerin teokselle, jonka taisin hankkia kolmisen vuotta sitten ja lukea silloin myös reippaasti yli puolivälin... Nyt kuitenkin otin itseäni hienosti niskasta kiinni ja lukaisin loppuun yhden niistä lukuisista kirjoista, joiden sivujen väleissä on kirjanmerkki.

En sattuneesta syystä muista kirjan alkupuolelta kauheasti, mutta yleisesti tästä teoksesta jäi mieleen Krugerin kaunis ja sulavasti soljuva kirjoitustyyli. Hän kirjoittaa ainakin tämän kirjan preesenssissä, mikä sopii minusta tarinalle todella hyvin. Muutenkin kuvailu on elävää, muttei kuitenkaan liian tarkkaa ja siten pitkäveteistä.

Henkilöhahmot ovat ihan mukavia tuttavuuksia. Oli huvittavaa lukea Jonnan teinikohtauksista, kuten siitä, ettei äiti saa halata tai edes kysyä, mitä kuuluu. Milla-äiti taas välillä säälitti, kun elämä työn ulkopuolella on niin tyhjää. Ilkka-hoitaja tuntui taas välillä vähän turhalta hahmolta ja aavistuksen pitkäveteiseltä, mutta hoitajanäkökulma tarinaan oli toisaalta ihan hyvä. Jäin vain miettimään, että näille kolmelle päähenkilölle olisi ehkä kaivannut vähän syvempää yhteenkuuluvuutta tarinan muodossa. Ilkankin lapsuus ja nuoruus oli rankkaa, ja miehen isän alkoholismi vaivaa yhä, mutta minusta nämä teemat eivät tulleet tarpeeksi valoa näyttävästi esiin.

Kirjassa jäi ärsyttämään loppu, joka oli aivan täysin avoin. Loppui suunnilleen kesken kohtauksen. Valintansa kullakin, mutta itse olisin kyllä halunnut tietää vähän enemmän lopputuloksista.

Pidä minusta kiinni oli ihme kyllä aika koukuttava kirja, vaikka se jostain syystä vuosia sitten kesken jäikin. Kiitän tästä ennen kaikkea kirjoitustyyliä. Sen kunniaksi kävinkin jo lainaamassa Krugerin toisen teoksen, Olen koskettanut taivasta, kirjastosta.

PS. Kirjan kansi on minusta onnistunut! Tyttö & paperitähti toimii hyvin.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Garth Nix - Abhorsen


Julkaisuvuosi: englanniksi 2003, suomeksi 2006

Sivumäärä: 429 (kovakantinen)
Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, seikkailu, hyvän ja pahan taistelu, kuolema
Kirja minulle: Antikvariaatista

Juoni: Abhorsen jatkaa siitä, mihin Lirael jäi. Liraelin, Samin, Kurittoman Koiran sekä Moggetin on aika pysäyttää manaaja Hedge ja tämän kamala suunnitelma vapauttaa aikojen alussa vangittu Tuhoaja, joka haluaa hävittää koko maailman ja tehdä siitä vainajien asuinpaikan. Maailman lisäksi pitäisi pelastaa myös Tuhoajan puheääneksi joutunut epäonninen ancelstierrelainen Nicholas sekä joukko varmaan kuolemaan marssivia pakolaisia.


Enpäs malttanut kauaa pitää näppejäni erossa Abhorsen-sarjan viimeisestä osasta. Tarina jatkuu vain tunti siitä kohdasta, mihin Lirael loppui. Abhorsen on huomattavasti nopeatahtisempi ja toimintapitoisempi kuin Lirael, joka taas sisälsi paljon hahmokuvailuja ja -mietteitä. Kirjassa pelastutaan parilta ilmiselvältä kuolemantapaukselta, mutta menetyksiltäkään ei vältytä - mikä saikin minut kyynelehtimään varsin vuolaasti viimeisten sivujen kohdalla. Näkyvissä oli myös yksi tai kaksi oikopolkua, mutta ne olivat varsin ymmärrettäviä, jotta tapahtumia saatiin vikkelästi eteenpäin eikä Liraelin niskoille kaadettu ylivaikeita tehtäviä.

Sarja jätti voimakkaat jälkimainingit, ja olisi ihanaa, jos kirjoja olisi vielä lisää. Tahtoisin tietää vaikka mitä, ja tuntuu toisaalta tavattoman surulliselta ja toisaalta taas hymyilyttävältä ymmärtää, että ainoastaan minä itse voin päättää, mitä haluan hahmoille tapahtuvan. Pakko kyllä myöntää, että kirjan suljettuani oli pakko istahtaa koneelle ja etsiä pari fanficciä, jotta pudotus takaisin todelliseen maailmaan ei olisi ollut niin julma. Niiden parissa taidankin jatkaa...

Garth Nix on kirjoittanut muitakin teoksia, mutta ainoastaan Abhorsen-sarja on suomennettu. Olen lukenut häneltä saksaksi The Keys to the Kingdom -sarjan ensimmäisen osan, mutta se oli aivan liian nuorille suunnattu eikä napannut ollenkaan.

PS. Wikipediasta löytyi Garth Nix:n sivu, ja siellä mainitaan ilmeisesti jonkinlainen novellikokoelma Abhorsen-teemalla. Toivoni ei siis olekaan mennyttä!

perjantai 13. tammikuuta 2012

Garth Nix - Lirael

Julkaisuvuosi: englanniksi 2001, suomeksi 2005

Sivumäärä: 569 (kovakantinen)
Avainsanoja: fantasia, perhe-teema, perijä/jälkeläinen-teema, ystävyys, yksinäisyys, joukosta poikkeaminen, seikkailu
Kirja minulle: Kirjastosta

Juoni: Lirael on ainoa clayr, joka ei ole vielä neljätoistavuotiaanakaan saanut ennusnäön lahjaa, joka määrittelee clayrien aikuisuuden. Hän päätyy alikirjastonhoitajaksi, jolloin hän saa vaihtaa lapsentunikansa neutraaliin työasuun, paeta Nuoruuden käytävän lapsekkaista tunnelmista ja ruokkia itseään kiltataikuudella, kun muut clayrit jättävät erilaisen tytön yhä enemmän ja enemmän omiin oloihinsa. Apuna, ystävänä ja lohduttomana toimii salaperäisen synnyn omaava Kuriton Koira.

Kuningasperheen kuopuspojalta, prinssi Samethilta, odotetaan paljon. Hän ei kuitenkaan pysty kohtaamaan Kuolleiden kirjaa, kirjaa, joka opettaisi hänelle abhorsenin ammatin salat ja johdattaisi hänet äitinsä jalanjäljille. Monien sattumusten kautta Liraelin ja Samin tiet kohtaavat.


Abhorsen-sarjan ensimmäinen osa, Sabriel, tuli luettua vähän aikaa sitten. Liraelin olen lukenut monta kertaa ennenkin eikä kirja sinänsä tarjonnut enää mitään uutta, mutta oli ihana verestää vanhoja muistoja ja nauttia päähahmosta, johon taidan edelleenkin olla vähän ihastunut.

Lirael on nuori naisenalku, joka ei muistuta miltään osin clayreja, tulevaisuuden näkemisen lahjan omaavia kuvankauniita rauhallisia Suurkillan yhden sukuhaaran jäseniä. Hänellä on tummat hiukset, kalpeat kasvot ja erilaiset silmät eikä hänellä ennen kaikkea ole clayrien ennusnäköä, joka tekee clayrista tunnistettavan. Lirael vetäytyy mahdollisimman paljon omiin oloihinsa, sillä hän ei halua kenenkään muistavan, että hän on Jäätikön yhdyskunnassa vielä pelkkä lapsi, vaikka useita vuosia nuoremmat olivat saaneet jo kunnian pukeutua valkoisiin kaapuihin. Siksi hän onkin riemuissaan, kun saa kirjastoapulaisen paikan. Kirjastossa hän voi viestiä lappusilla ja tehdä töitään rauhassa kenenkään häiritsemättä tai huomaamatta häntä. Lirael on yksinäinen, joten jo pelkkä lukijan sympatiapuoli ilahtuu, kun kiltataikuudella luodun etiäiskoiran tilalle ilmestyykin maaginen puhuva Kuriton Koira, josta tulee Liraelin ainoa ystävä.

Lirael nosti katseensa. Koira oli yhä paikoillaan ja raaputti takajalalla korvaansa keskittyneenä, silmät raollaan. Se oli likomärkä, kuin uimasta tullut.
   Äkkiä koira lakkasi raapimasta, nousi seiomaan ja ravisti itseään niin että likaisia vesipisaroita satoi Liraelin päälle ja yltympäri työhuonetta. Sitten se jolkotti jähmettyneen Liraelin luo ja nuolaisi häntä kasvoihin kielellä, joka oli totisesti todellinen eikä mikään kiltatekoinen jäljennös.
   Kun Lirael ei sanonut mitään, koira virnisti ja ilmoitti: "Minä olen Kuriton Koira. Tai Kuriton Narttu, jos tarkkoja ollaan. Milloin mennään kävelylle?"
Pidin Liraelista tällä lukukerralla lähes yhtä paljon kuin edellisilläkin. Hänessä on tyypillisiä tavanomaisia nuoren teinin piirteitä, joukkoon hyväksi tulemisen kaipuuta sekä välttelyä ja omissa oloissa viihtyvyyttä. Pidin hahmon kohdalla erityisesti siitä, kuinka kirjailija piti ennusnäköaihetta tasaisin väliajoin pinnalla. Se toi hahmoon uskottavuutta sekä syvyyttä, kun asiaa ei vain unohdettu tytön saadessa myös muuta ajateltavaa. Nix palasi myöskin kirjan myöhemmissä tapahtumissa aiempiin sattumuksiin, jotka olivat vaikuttaneet hahmoon syvästi. Tätä ei nuortenkirjallisuudessa niin kauhean usein tapaa.

Lempparijuttuja koko kirjassa olivat kohdat, joissa Lirael ja Kuriton Koira seikkailivat ympäri clayrien valtaisaa kirjastoa ja ottivat sen salaisuuksista selvää. Pidin myös paljon kiltataikuudesta ja sen kuvauksista. Sen sijaan prinssi Samin osuudet olivat tylsempiä, sillä Sam on ärsyttävä omassa säälittävyydessään vellova nuori mies, joka ei tunnu saavan itseään niskasta kiinni, vaan marisee ja surkuttelee omaa kohtaloaan tuon tuosta. Hänen verrallaan Lirael on oikea sankaritar.

Lirael ei selvästikään ole yhtä omin jaloin seisova kuin Sabriel. Kirja päättyy pahasti kesken, ja sarjan viimeinen osa Abhorsen onkin suoraa jatkoa Liraelin ja Samin tarinalle. Liraelin lopussa arvoitukset paljastuvat, mutta itse toiminta jäätetään pääasiassa Abhorsenin harteille. Onneksi kirja löytyy valmiina kirjahyllystä, sillä muuten pitäisi huomenna syöksyä kirjastoon lainaamaan se. Jäi sen verran kutkuttavaan kohtana, kun viimeisestä kirjasta ei ole juuri minkäänlaisia muistikuvia.
Yhdessä viisi suurkiltaa
pitävät koossa maailmaa.
Yksi on heissä, jotka kantavat kruunuaan,
kaksi on heissä, jotka saattavat kUolemaan.
Kolme ja viisi saivat muodon kivisen,
neljä jäisessä pinnassa näkee totuuden.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Anna Gavalda - Zusammen ist man weniger allein (Kimpassa)

Julkaisuvuosi: ranskaksi 2004, suomeksi 2007
Sivumäärä: 790 (piskuinen taskukokoinen kovakantinen kirja)
Avainsanoja: Pariisi, rakkaus, taide, ihmissuhteet, yhteisöasuminen, elämä ja kuolema
Kirja minulle: Hostsiskolta syntymäpäivälahjaksi

Juoni: Aatelissukuinen Philibert änkyttää, on huono ihmisten kanssa ja myy postikortteja. Camille on anorektisen laiha, loistava taitelija ja siivoaa öisin tyhjiä toimistohuoneita. Franck työskentelee taukoamatta kokkina eikä hänen taakkaansa vähennä huonokuntoinen isoäiti Paulette, joka ei tahdo olla vanhainkodissa. Pariisilaisessa kerrostalossa on kolmensadan neliön asunto, jonne mahtuu paljon elämää ja elämättömyyttä.


Saksan kirjoitukset lähestyvät ja halusin herättää kielipäätäni. Kirjahyllyssäni lepää muutamia Saksasta tuotuja kirjoja, joita en vielä ole lukenut - tämä yksi niistä. Kirjan aiheet eivät tuntuneet ollenkaan mielenkiintoisilta (lahjan antajalla kun on vähän erilainen maku kuin minulla), mutta onneksi kuitenkin lähdin lukemaan.

Ensimmäisenä kiinnitin kirjassa huomiota sen erilaiseen kappalejakoon. Kappaleet olivat paikoitellen jaettu niin, että yksi kappalekokonaisuus koostui vain yhdestä lauseesta, jossa oli parhaimmillaan vain pari sanaa. Yhdellä aukeamalla kappalekokonaisuuksia saattoi olla useita enkä voi väittää, että olisin aina ymmärtänyt niiden merkityksen. Sitä tuli pohdiskeltua lukemisen ohessa. Kappalekokonaisuus saattoi katketa kesken kohtauksen, yleensä niin, että joku henkilö tulee mukaan tapahtumiin, poistuu niistä tai henkilön omiin ajatuksiin otettiin pieni katsaus. Tekstissä oli mukana muutamaan otteeseen myös metafiktiivinen kertoja, joka lisäsi tekstin mielenkiintoisuutta.

Henkilöhahmoista Camille, joka oli päähenkilöistä päähenkilöin, aiheutti pureskeltavaa. Kirjan kuvauksessa nimitetään häntä anorektiseksi, mikä minusta on turhan räväkkä termi hänen tapauksessaa: mikään stereotypinen tapaus hän ei ainakaan ole, enemmänkin sellainen määrittelemätön syömishäiriöinen. Tarkkailin tämän sanan käyttöä ehkä vähän turhankin tarkasti, ja se vei osan lukunautinnosta.
   Kun muiden hahmojen tarinoista tiputeltiin palasia pitkin matkaa, Camillen kertomus säilöttiin loppuosioon. Toimiva ratkaisu, sillä sitä ehti jo odottaakin. Kirja oli muutenkin rakennettu miellyttäväksi kokonaisuudeksi: neljä osaa, joista jokaisella oli selvästi oma funktionsa.

Teos oli loppujen lopuksi varsin tavanomainen tarina rikkinäisistä yksinäisistä sieluista, jotka sattuman kaupalla päätyvät saman katon alle ja muodostavat ihmissuhteita. En ole lukenut tällaisia teoksia oikeastaan juuri ollenkaan, koska taidan vähän vältellä tällaista kirjallisuutta, mutta tämä lukukokonaisuus oli varsin valaiseva. Loppua kohden kirjan kuvaus kävi yhä abstraktimmaksi ja hajanaisemmaksi, kun hahmojen ajatuksia pompautettiin kerrontaan tuon tuostakin aika sattumanvaraisella syötöllä, mutta toisaalta sekavuus saattoi johtua myös siitä, etten lukenut teosta suomeksi. Pitää ehkä joskus käväistä kirjastossa selaamassa suomalaisen version loppu läpi, jotta tulisi selkoa, millainen se nyt sitten oikeasti oli. Olisin kyllä muutenkin toivonut vähän epäonnellisempaa loppua, mutta minkäs teet, kun surullisille tarinoille yleensä halutaan se iloinen hymy.

PS. Kirja on ulkoisesti vallan ihana! Saksassa painetaan tuollaisia ihania taskukokoisia kirjoja, jotka ovat kättä pienempiä! Minut valtasi halu eksyä saksalaisten kirjakauppojen sivuille ja tilata muutama tuollainen lisää...

torstai 5. tammikuuta 2012

Neil Gaiman - Tähtisumua


Julkaisuvuosi: Stardust 1999, suomenkielinen 2000
Luettu: joulukuussa 2011
Sivumäärä: 226 (pokkari)
Avainsanoja: fantasia, seikkailu, prinssi ja prinsessa, hyvä ja paha, rakkaus
Kirja minulle: Siskon kirjahyllystä

Juoni: Thristan Thorn on rakastunut kylän kaunottareen, jolle hän tulee luvanneeksi taivaalta maahan pudonneen tähden. Thristan matkaa Haltiamaahan, tavallisen englantilaisen Muurin kylän viereen rakennetun muurin toiselle puolelle, noutaakseen tähden ja tuodakseen sen rakkaalleen. Tähteä havittelevat kuitenkin myös muut tahot eikä seikkailu taikamaan halki ole lyhyt.


Ihastuin Neil Gaimaniin luettuani häneltä Hautausmaan pojan (suosittelen!). Tähtisumua on neljäs kirja tältä mieheltä enkä aio lopettaa tähän.

Thristan on normaali suhteellisen järkevä nuori mies, joka rakastuu kylän kauneimpaan tyttöön, joka ei tietenkään vilkaisekaan häntä. Tyttö lupaa tälle sydämensä salatuimman toiveen, jos tämä noutaa hänelle maahan pudonneen tähden. Pyyntö kuulostaa varsin kovalta, mutta Thristanilla on kyky paikantaa asioita Haltiamaassa, joten hän löytää tähden nopeasti erään kauppamiehen avuliaisuuden ansioista. Nuori mies on paikoittain hieman hömelö, mutta rakastava ja omantunnon omaava. Ihan mukava hahmo, joka kylläkään ei jää mieleen kovin pitkäksi aikaa.

Haltiamaasta oli miellyttävä lukea enkä paikantanut siitä miehen mentäviä aukkoja tai epäjohdonmukaisuuksia, vaikka itse taikamaa ei sinänsä niin suuressa osassa tarinaa ollutkaan. Oli noitia, mutta myös tavallisia ihmisiä. Gaiman oli myös keksinyt hauskoja taikoja, joiden avulla vauhdittaa tarinaa. Tosin jossain vaiheessa tuli kyllä mieleen, että minkä ikäisille tämä kirja oli oikein suunnattu. Ei ainakaan automaattisesti lapsille, vaikka tämä selvästi onnellinen satu onkin, mutta se oli lähinnä mukava yllätys.
”Anteeksi”, hän sanoi toivoen rauhoittavansa olennon, joka istui hasselpähkinäpuun alla ja rukoili, ettei siellä olisi enää enempää sitä pikkuväkeä, joka oli varastanut hänen hattunsa. ”Minä etsin erästä tähteä.”
   Puun alta lensi vastaukseksi kostea multapaakku, joka osui Thristanin poskeen. Se sattui hieman ja multamurusia valui kauluksesta vaatteiden alle.
Tähtisumua ei noussut suosikikseni Gaimanin kirjoista, mutta siinä oli useita miehen kirjoitustyylille ominaisia piirteitä. Pidin muun muassa viittauksista tähän päivän elämään, koska kirjan tapahtumat sijoittuivat n. 1800-luvulle. Gaimanin hahmot eivät myöskään koskaan ole täydellisiä eivätkä automaattisesti onnistu tavoitteissaan, mikä luo tähänkin kirjaan tietynlaista jännittävyyttä. Tähtisumua oli pehmoinen satu, jonka lukaisi nopeasti läpi.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Kirjavuosi 2011

Vuoden 2011 alussa otin tavoitteeksi lukea 35 kirjaa. Aika lähelle pääsin: 32 kirjaa tuli kahlattua läpi. Kesällä ei tullut luettua yhtään niin monta kirjaa kuin oli suunnitteilla, joten tavoitteesta jäätiin. Monta kirjaa on myös edelleen keskeneräisenä - minulla kun on paha tapa aloittaa kirjoja, mutta jättää ne sitten kesken. Sivuja kertyi kuitenkin ainakin 10640, mikä tuntuu suurelta määrältä. Valitettavasti täällä noista kirjoista ei ole esiteltynä kuin reilu puolet, mutta ehkä tänä vuonna päästään parempiin prosentteihin.

Vuoden mieleenjäävin kirja oli ehdottomasti Miika Nousiaisen Maaninkavaara. Sitä olen lukemisen jälkeen kyllä suositellut joka ilmansuuntaan, ja suosittelen edelleen. Myös Audrey Niffeneggerin Aikamatkustaja oli loistava kirja, samoin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, josta tein äidinkielen kurssille kirjallisuusesseen.

Vuoden typerin kirja oli kyllä ehdottomasti Natalia Krivolaptsukin Koira puhuu. Se alkoi kiinnostavasti, mutta kun nainen alkoi höpöttää koirien aurojen aistimisesta ja niiden unien näkemisestä, uskottavuus alkoi halkeilla - ja pahasti.

Vuodelle 2012 otin tavoitteeksi lukea 30 kirjaa. Saa nähdä, miten tavoitteen käy, sillä tulevat viisi kuukautta pitänee viettää aika tiiviissä sympioosissa oppikirjojen parissa. Jos laskisin luettuihin kirjoihin myös kaikki oppikirjat, vuoden aikana luettujen teosten määrä olisi kaksinkertainen!

Guten Rutsch in das neue Jahr 2012, kuten Saksassa sanotaan! Lukemattomien kirjojen maailmat odottavat.

Anu Holopainen - Varjoja (Syysmaa 5)


Julkaisuvuosi: 2011
Luettu: joulukuu 2011
Sivumäärä: 270 (kovakantinen)
Avainsanat: fantasia, naisten asema, uskonto, muutos ihmisissä ja heidän ajatuksissa, rasismi, feminismi, paineiden alla eläminen
Kirja minulle: kirjastosta

Juoni: Syysmaa-sarjan viidennessä osassa kaikki vanhat tutut nähdään taas samoissa kansissa. Lorana on raskaana ja päässyt kummallisen yölaaksolaisen Kolmisoinnun kanssa Punatertun kylään, jossa heidät otetaan avosylin vastaan. Lorana ystävystyy etenkin kylän johtajan Zaran kanssa, joka jakaa huoliaan ymmärtäväisesti kuuntelevalle naiselle. Mukana ovat myös Adaira ja Merkinos, joiden uhkarohkeita suunnitelmia Zara kapeakatseisesti toppuuttelee.


Molemmin jaloin –kirjan yhteydessä sanoinkin Holopaisen olevan suosikkikirjailijoitani. Riemastuin huomatessani, että Syysmaa-sarjasta on tullut viides ja toiseksi viimeinen osa. Sarja käsittelee ennen kaikkea naisen oikeuksia ja niiden parantamista, hyvin salavihkaisesti ja kielletysti. Holopainen kirjoittaa poikkeuksetta naisen näkökulmasta ja tuo kirjoihinsa usein hieman tabumaisia aiheita.

Tässä teoksessa kohahdusta herättäviä asioita on useita. Sarjan neljännessä osassa päähenkilön roolia vetänyt Lorana on nytkin yksi keskeinen hahmo. Nainen on kotoisin kalastajakylästä, jossa naisen asema on perinteinen eli alistuva miehen palvelijana toiminen. Hän kuitenkin sopeutuu Punaterttuun hyvin ja hyväksyy Villipihlajan, pyhän naisten asemaa edistävän puun, opit nopeasti. Hän ei kuitenkaan oikeasti yhdisty puuhun, vaikka niin väittää. Lorana on laskelmoiva ja harkitseva nainen, joka tahtoo palavasti muiden kyläläisten hyväksynnän, ja siksi en juuri pitänyt hänestä edes edellisessä osassa. Hän on liian asemahakuinen ja esittävä, pyrkii vain parantamaan omia olojaan. Hän käyttää Zaraa hyväkseen kohentaakseen asemaansa kylässä ja esittää rakastavansa tätä. Varjoja-kirjassa tuleekin esiin samaa sukupuolta olevien välinen rakkaus, mutta siinä käsitellään myös niinkin absurdiksi kuvattua asiaa kuin rakkautta avioparin välillä. Syysmaassa avioliitot hoidetaan yleensä vanhempien kautta hyvin vanhanaikaiseen malliin eikä niissä rakkaudella ole yleensä osaa eikä arpaa.
- Minä en jätä sinua,  Lorana hyssytteli, kun Zara kietoi käsivartensa hänen vyötärölleen ja painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten. Jokin pieni, laskelmoiva osa Loranan mielessä hymyili tuiman tyytyväisenä. Pian hän on riippuvainen sinusta, se supatti. Riippuvuudesta syntyy rakkaus, ja kun sinä olet jollekin tärkeälle henkilölle tärkeä, se antaa sinullekin suuremman merkityksen.
Toinen kirjan hätkähdyttävä asia on Zaran totaalinen suunnanmuutos Villipihlajan opeissa. Villipihlajalla ei perinteisesti ole ollut ylipappia tai selvää uskonnollista johtajaa, eikä se ole syrjinyt muita uskontokuntia tai niiden harjoittajia, vaan suojellut kaikkia tasapuolisesti ja ennakkoluulottomasti. Nyt Zara alkaa suhtautua eri uskontokuntiin varauksella ja levittää aatettaan myös muihin Punatertun asukkaisiin. Hän pitää muiden puiden, myös yhtä kielletyn sisarpuun Metsälehmuksen, kannattajia uhkana, joka voi viedä Villipihjalaan uskovia pois puun oppien alta. Muutos on varsin radikaali, sillä ennen Zara on ollut todella avarakatseinen ja hyväntahtoinen nimellinen johtaja, joka on ollut sydämeltään ja sielultaan kiinni Villipihlajan opeissa.
- Mutta...  Eikö se ole hyvä asia? Eikö jokainen pelastettu nainen ole kunniaksi Villipihlajan palvojalle?
...
- Meitä on jo monta, Zara lausui sanat käheällä äänellään hitaasti kuin vähäjärkiselle puhuen. – Ja otamme joukkoomme jokaisen, joka haluaa antautua Villipihlajalle. Mutta se nainen, jonka vuoksi he olisivat olleet valmiita vaarantamaan sekä itsensä että tehtävänsä – Villipihlajan  tehtävän – palvoo Metsälehmusta.
Tätä kirjaa sai todellakin lukea suu auki. Tapahtumien kulku oli pöyristyttävää enkä malta odottaa viimeistä osaa, sillä tarina jäi pahasti kesken. Holopaisen kirjoitustyyli on yksinkertaista ja helppolukuista, joten sivut toisensa perään vain kääntyivät eikä kirjaa olisi millään malttanut laskea kädestään. Lukaisinkin teoksen parissa päivässä, vaikka samalla tuli touhuttua yhtä sun toistakin jouluhommaa. Vähän surettaa, että Syysmaan tarina on lopuillaan, mutta toivon todella, että Holopainen aikoo jatkaa feministilinjallaan myös tulevaisuudessa. Hän on loistava fantasiakirjailija, joten luotan siihen, että hän ilahduttaa meitä vielä uusilla maailmoilla. Sitä odotellessa voisi lukea Syysmaa-sarjan ensimmäiset osat uudestaan…