Tietoja minusta

Oma valokuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Michael Pollan - Oikean ruoan ohjeet: Syöjän käsikirja

Julkaisuvuosi: englanniksi 2009, suomeksi 2011
Sivuja:
166 
Avainsanoja: tietokirja, ruokakulttuuri, terveellisyys, maalaisjärjen käyttö, ohjeet
Kirja minulle: Ekokauppa Ruohonjuuren nettisivujen artikkelin kautta huomattu kirja.

Kirjan takakannesta:
Syöminen ei ole monimutkaista, vaikka nykydieetit ja jatkuvasti muuttuvat ravintosuositukset saavat sen tuntumaan mahdottomien valintojen ryteiköltä.
   Oikean ruoan ohjeet toivottaa yksinkertaisen syömisen jälleen tervetulleeksi. Kirjan 64 ohjetta ovat helppoja muistisääntöjä päivittäisiin ruokavalintoihin. Näillä ohjeilla vaihdat teolliset ruokamössöt kunnon ruokaan ja ravintoainekikkailun yksinkertaisuuteen. Selkeät säännöt kiteyttävät isoäitien viisauden ja uusimman tutkimustiedon - ja muistuvat mieleen myös marketin perjantairuuhkassa.


Hesarissa oli toissaviikolla artikkeli, jossa muun muassa huomioitiin se, ettei mansikkajukurtissa ole mansikkaa kuin suunnilleen puoli prosenttia. Ekokauppa Ruohonjuuri oli nostanut asian nettisivuilleen, josta minäkin sitten tämän kirjan bongasin. Innostuin, koska ruokaan liittyvät "ohjeet" ovat tällä hetkellä omassa elämässäni aika keskeisenä sisältönä.

Valitettavasti kirja ei ollutkaan mikään valaistus saatikka kovin kätevä. Ensinnäkin: perjantain ruuhkaostoksilla on ilmeisesti helppo muistaa 64 ohjetta ulkoa tuosta vaan (olivat ne miten maanläheisiä tahansa). Okei, kirjan tarkoitus ei ehkä ole opetella kaikkia ohjeita sydänjuuriaan myöten vaan antaa osviittaa siitä, mihin ruokaostokset pitäisi keskittää, mutta tuo takakannen huomautus ärsytti.

Toiseksi kirjassa häiritsi itsestäänselvyyksien lateleminen. Ohjeet perustuvat kirjailijan omiin päätelmiin sekä "ruokakulttuuriin, joka on osittain ikivanhaa", ja niiden listaamisen apuna on käytetty monen eri alan asiantuntijoiden lausuntoja. Loppujen lopuksi ohjeet ovat kuitenkin lähinnä maalaisjärjen pukemista kirjalliseen muotoon sekä jopa lapsesta lähtien opittujen ohjesääntöjen kertaamista. Esimerkiksi varmaan jokainen on kuullut jossain vaiheessa elämäänsä, että on hyvä syödä värejä. Lisäksi korostettiin, alleviivattiin ja vielä kerran korostettiin sitä, kuinka kaikki lisäaineet ovat saatanallisia tuotoksia ja niiden nauttiminen aiheuttaa varhaisen kuoleman.

Kohottelin myös kulmiani sille huomautukselle, ettei esimerkiksi BicMac tai autoon tarjoiltu ruoka ole ruokaa. Tämä kritiikki on kai tarkoitettu Yhdysvaltojen roskaruokakulttuurille, mutta on sinänsä mielenkiintoista väittää, ettei hampurilainen silloin tällöin nautittuna sovellu ruoaksi.

Teoksesta löytyisi vielä naputtamisen aihetta, mutta ehkä tässä jo selvisi, etten pitänyt teoksesta. Kirjan alussa todetaan, että koko kirja voidaan tiivistää sanoihin "Syö ruokaa. Lähinnä kasviksia. Sopivasti.", joten tuntuu aika hassulta, että noiden sanojen lisukkeeksi on vielä pitänyt ahtaa 160 sivua ohjenuoria. Ydinajatus on hyvä ja tämä olisi mielestäni toiminut loistavasti artikkelimittakaavassa. Liian vähän oleellista asiaa kirjaksi.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Hernán Rivera Letelier - Elokuvankertoja

Julkaisuvuosi: espanjankielinen La contadora de películas 2009, suomeksi 2012
Sivuja: 133
Avainsanoja: pienoisromaani, elokuvat, psykologinen romaani, perhe-teema, köyhyys, tarinoiden kertominen
Kirja minulle: Kirjaston uutuushyllystä

Chileläisen Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja-teos kertoo pienen salpietarikaivoskaupungin nuoresta tytöstä, María Margaritasta, ja tämän lahjakkuudesta elokuvankertojana. Marían isä on suuri elokuvafani, muttei halvaantuneena enää pysty käymään elokuvissa. Siispä María menee isänsä puolesta katsomaan liikkuvia kuvia ja kertoo isälleen kaiken näkemänsä niin yksityiskohtaisesti, elävästi ja aidosti, että kertomukset ovat parempia kuin itse elokuvat. Tämän huomaavat myös muut kyläläiset, ja pian Marían kotitalo on täynnä köyhiä mutta uutteria kaivostyöläisiä, jotka kerta toisensa perään taputtavat tytön hurmokseen ja tulevat kuuntelemaan tätä, vaikka heillä olisi varaa ihan oikeisiin elokuvalippuihinkin.


Tämä oli tällainen heräteostos kirjaston uutuushyllyltä. Kirja on söpön pieni ja sillä on viehättävä kansikuva, joten se sattui hyvin silmään. Parin sivun selaaminen takasi mielenkiinnon heräämisen: Rivera Letelier on kirjoittanut teoksen jakamalla sen lukuihin, jotka ovat enintään kolme-neljä sivua pitkiä. Ja minähän rakastan tällaista pientä, tiivistä ja paloittaista kerrontaa.

Minäkertoja María on tarinan alussa kymmenen vanha, kun elokuvankertominen aloitetaan. Rikkonainen köyhälistöperhe kerää vähäiset varansa ostaakseen kuopukselle elokuvalipun ja sitten María käy näytöksessä, tulee kotiin, juo kupposen teetä ja aloittaa esityksensä. Aluksi hänellä on apunaan pelkkä äänensä ja ilmeensä, mutta hiljalleen hän alkaa kerätä esiintymisrekvisiittaa saadakseen kerronnastaan mahdollisimman todentuntuisen: sombrerohattuja meksikolaisiin elokuviin, Zorron viitta ja miekka sekä kauniita mekkoja espanjalaisia filmauksia varten. Hän harjoittelee ilmeitä kotona peilin edessä ja nauttii siitä, kun hänet taputetaan olohuoneen "lavalle" kolme kertaa peräkkäin.

Lyhyissä psykologisissa romaaneissa on oma viehätyksensä: niissä on hengästyttävä ja koukuttava ote. Siinä Rivera Letelier on todella onnistunut. Marían tarinaa seurataan tytön omassa päässä, kun lukijalle kerrotaan pieninä yksittäisinä paloina ja hetkinä kotoa lähteneestä tanssijaäidistä, isän alkoholismista, naapureiden kehuista sekä siitä, kuinka kaikki hyvä loppuu aikanaan (ja aina pilvisinä päivinä). Tarttumapintaa ja henkilökohtaisuutta tuovat maininnat, joissa María toteaa menneensä kerronnassaan asioiden edelle ja palauttaa lukijan taas takaisin oikeaan tapahtumajärjestykseen. Luvut ovat niin lyhyitä, että minä ainakin ahmin niitä kerta toisensa jälkeen ja jäin välillä kirjanmerkki kädessäni keskelle lattiaa seisomaan, kun ei malttanut laittaa kirjaa syrjään. Varma merkki siitä, että teos on kiinteä tiivis paketti.
Rahaa kului kotona kovempaa tahtia kuin sitä tuli, ja kun kaivosalueelle saapui elokuva - joka isäni mielestä vaikutti hyvältä pelkästään pääosan esittäjien nimien perusteella - kolikoita kerättiin killinki killingiltä niin että ne riittivät yhteen pääsylippuun, ja minut lähetettiin katsomaan sitä.
   Elokuvan jälkeen minun piti kertoa näkemäni olohuoneeseen kokoontuneelle perheelleni.
s. 9
Siinä ensimmäinen luku. Aluksi tarina vaikuttaa todella harmittomalta, viattomalta ja suloiselta, mutta edetessään Marían kyläyhteisöstä paljastuu yhä karumpia ja karumpia yksityiskohtia. Pikkukaupunki on tavattoman köyhä, mutta ihmniset ovat solidaarisia ja ottavat toisensa huomioon. Kuitenkin riistoa tapahtuu, ja esimerkiksi Marían äiti oli 14-vuotias synnyttäessään esikoisensa kaksikymmentä vuotta vanhemmalle miehelle. Teoksen loppuvire onkin surullinen, sillä vaikka elämässä onkin joitain valopilkkuja, ovat ne helposti häviäväisiä ja kovan arjen saastuttamia. Se [Elokuvankertoja] on kunnianosoitus kaikille maailman tarinoille ja pikkukylien elokuvateattereiden kukoistukselle ja rappiolle, todetaan kirjan takakannessa.

Pidin tästä teoksesta kovasti. Sitä tekisi kovasti mieli halata ja pitää hyvänä - siispä suosittelenkin lukemista jokaiselle genremieltymyksistä riippumatta. Kirjan kirjailijainfossa mainitaan, että teokseesta on tekeillä elokuva. Sen voisin minäkin mielelläni katsastaa.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan

Syyskuun alku on ollut kyllä sellaista hulabaloota että huh! Olen saanut Seitsemän veljestä luettua melkein loppuun, mutta jo luettujen kirjojen bloggaukset ovat jääneet ajanpuutteen ja jaksamuksen takia vain haaveiksi... Siksipä nyt haastavaa lukemista -blogista bongattu, Kirjamielellä -blogin marjiksen aloittama haaste kehiin, koska olen utelias laajentamaan lukutottumuksiani/löytämään uusia ihanuuksia jo tutuista genreistä:

"Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste 

Lukeeko joku kirjabloggari vääriä kirjoja? Nyt voit vaikuttaa siihen, mitä muut lukevat Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen avulla.

Tässä haasteessa voit määrätä kirjabloggarille luettavaksi kirjan, jota hän ei ole vielä ymmärtänyt lukea tai joka on kaukana hänen omista lukutottumuksistaan. Ottamalla riskin ja astumalla tuntemattomalle alueelle haastettu bloggari voi löytää uuden kirjallisen rakkauden – tai paremman syyn pysytellä omalla alueellaan. Samalla saat itsekin lukea jotain sellaista, johon et ehkä olisi muuten uskaltanut tarttua. Ota riski!

Säännöt:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle."


Itse haastan Nafisanin Yöpöydän kirjat -blogista. Hänen blogissaan seuraan eritoten fantasia-postauksia, joita löytyy todella monipuolisesti (samoin kuin scifiä). Kyseisestä genrestä tulikin mieleen puolitusinaa erityyppistä kirjaa, joita voisin suositella... sekä tietenkin kaikista muista genreistä. Vaikea valinta, mutta päädyin lopulta haastamaan hänet yhdellä suosikkikirjoista eli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksella. Ehkäpä sitä ei ole vielä tullut luettua.


En nyt nimeä tähän ketään muuta, mutta otan kyllä mielelläni haasteita vastaan kommenttien muodossa ja tulen sitten vastavuoroisesti antamaan oman haasteeni!