Tietoja minusta

Oma valokuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Anni Nykänen - Mummo

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 103
Avainsanoja: vanhukset, suomalaisuus, sarjakuva, huumori
Kirja minulle: Kirjastosta taasen etsin haaste-kirjaksi suomalaista sarjakuvaa - ja kyllähän kaikki nyt mummon tuntee!

Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan ensimmäisessä kokoelmateoksessa seikkailee savolainen mummo, joka muuttaa maalta kaupunkiin pappansa kanssa ja on kyllä niin ihanan ihastuttava ja ilahduttava persoona ettei toista! Lyyli-mummo kyylää naapureita, juoksee "ilmais"tavaroiden perässä, pitää huolen, että jokainen saa masunsa täyteen mummon pöperöillä. Sarjakuvasta löytyy myös "savolaista kieroutta" ja huvittavaa juksauksen makua, kun mummo muun muassa käy virpomassa naapureille.


Kyllä suomalaisesta sarjakuvasta löytyy helmiä! Mummo-sarjakuvat ovat helppoja, yleensä kolmen kuvan strippejä, jotka leikkivät arkipäivän komiikalla. Kokoelmateoksen lukaisee reilussa varttitunnissa, mutta hymyn se todellakin saa nostettua kasvoille!
Anni Nykäsen Lyyli-mummo ei ole ollenkaan kärttyisä vanhus, vaan sen sijaan aktiivinen ja reipas seniori, jonka rypyt vain lisäävät traditionaalista mummotunnelmaa. Aina on valmiina iso kasa leivonnaisia ja pannullinen vahvaa kahvia keitettynä. Yhteiselämä Papan kanssa sujuu myös herskyen, kun vielä jaksetaan puristella pakaroita ja iloiten ruokkia nälkäisiä suita. Minua huvitti erityisesti mummon vegaani lapsenlapsi, jolle mummo yhdessä stripissä kiikuttaa puunpalaa syötäväksi, kun ei kanankoivet kelpaa.
Nykäseltä on ilmestynyt kaksi Mummo-sarjakuvateosta, mutta naisen mummo-blogista (josta ylemmäs stripit ovat peräisin) voi hakea riemukasta arkipäivän komiikkaa. Teosta voisi harkita ostavansa omille mummoilleen tai äidilleen, joista kukaan ei ole kirjallisuuden suurkuluttaja (eli eivät lue mitään kirjallisuutta). Luulen, että tästä löytyy samaistumispintaa monenlaiselle suomalaiselle.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Hanna Tuuri - Orapihlajapiiri

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 285
Avainsanoja: muutto, ulkomaat, kehitysvammaiset, sopeutuminen, ystävyys, äiti-tytär -suhde, yhteisöelämä
Kirja minulle: Kirjastosta ihan sattumalöytönä - tahdoin Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia varten jonkun kirjan, jossa suomalaiset olivat ulkomailla

Yksinhuoltajaäiti-Kirsi on päättänyt muuttaa Irlantiin teini-ikäisen tyttärensä Annin kanssa. Kirsi haluaa muutosta puuduttavaan, tyhjältä tuntuvaan elämäänsä Kuopiossa, kun taas Anni vastustaa lähtöä kaikin voimin - taakse pitäisi jättää niin paras ystävä Miia kuin vahvat muistot jo edesmenneestä mummosta.
     He aloittavat uuden elämän Knocknamurran yhteisössä: Kirsi avustaa kehitysvammaisia tyttöjä ja työskentelee yhteisön kutomolla, Anni taas ystävystyy kahden kylässä asuvan pojan kanssa ja koettaa koulun penkillä istuessaan ymmärtää vahvalla murteella puhuttua vierasta kieltä.



En ole tällaisten perinteisten psykologisten romaanien suurkuluttaja. Siispä alkusuhtautuminen Hanna Tuurin esikoisromaaniin oli vähän nihkeä, mikä on aivan typerää stereotypisointia. Tuurin teos on nimittäin oikein nautittava ja viihdyttävä tehopakkaus, jossa on mukavasti erilaisia henkilöhahmoja ja toimiva, joskin melko perinteinen, tarina.

Orapihlajan lehtiä
Teoksen loistavin osa on ehdottomasti sen nimi: Orapihlajapiiri kiinnitti heti huomioni. Se liittyy Knocknamurran yhteisön läheisyydessä sijaitsevaan kumpareeseen ja siellä kasvaviin orapihlajoihin...

Kirjassa ei esitellä tavanomaista irkkuelämää: ihmiset elävät yhteisössä saamatta työstään palkkaa, sillä yhteisön kulut kustantaa valtio. Lähimpään kylään on matkaa, mutta yhteisössä asuvat nuoret saavat kosketuksensa ulkomaailmaan yhteisön koulusta, jonne saapuu oppilaita pienen kylän ulkopuoleltakin. Kylä tienaa myymällä valmistamiaan punottuja koruja ja käsitöitä; mistään ei ole puute, sillä yhteisö huolehtii omistaan. Mielenkiintoinen vaihtoehtoinen elämäntapa - ihmiset viipyvät yhteisössä jonkin aikaa, tekevät oman osuutensa ja lähtevät, jos siltä tuntuu. Sopeutuminen vie Annilta ja Kirsiltä aikansa, mutta se on aika erilainen kuin jos muuttaisi ihan tavalliseen kaupunkiin.

Annin ja Kirsin kasvu kirjan aikana ei sinänsä tuo ihmisyydestä esiin mitään uutta. Kirjaa kerrotaan molempien näkökulmasta minäkertojalla, ja toisinaan tapahtumat sattuvat päällekäin. Ihmeellistä kyllä missään vaiheessa ei tullut toistamisen tuntua - erittäin suuri plussa siitä. Erittäin mukava kirja, josta ei sen kummemmin ole sanottavaa. Kehitysvammaisuutta käsitellään mielestäni hyvin ja avartavasti: tuodaan esiin, miten erilaisia ihmiset ovat ja miten erilaisuudetkin sopivat saman katon alle. Myös epilepsia esiintyy tarinassa voimakkaasti ja antaa lisätietoa sairaudesta.
Avasin matkalaukun ja kaivoin Mörön tyynykseni.
   - Mörkö on kyllä aika iso pakata mukaan, äiti oli sanonut. Se lajitteli tavaroita ja pakkasi. - Kumpparitkin pitäisi mahtua.
   Minä en sanonut mitään, mutta päätin, että karkaan: jos Mörkökin pitää jättää, ihan varmasti karkaan.
   - Pannaan kumpparit tulemaan talvivaatteiden kanssa postissa, äiti lupasi. Katsoin Mörköä. Se tapitti puuhelmisilmillään, oranssi teddykarvatukka pystyssä. - Ehkä olis parempi karata, se sanoi.
   Karata mihin, ajattelin. Painoin poskeni Mörköä vasten. Me oltiin vieraassa maassa. Mihin me voitaisiin mennä? Päätä kivisti, palelsi. Uni ei tullut enää ollenkaan.

s. 29

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa



Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 175
Avainsanoja: ihastus, rakastuminen, tytöt, teini-ikä, seksuaalinen suuntautuminen, perhe, kuolema, menettäminen
Kirja minulle: Kirjastosta; Finlandia Junior -palkinnon houkuttelemana

Valoa valoa valoa. Mimi antaa Mariialle valoa valoa valoa, kun on synkkää, kotona ei reagoida, koulussa on kurjaa, Tsernobyl räjähtää. Nuorten tyttöjen ihastuminen ja rakkaus antaa heille voimaa ja elämäntarkoitusta - enää he eivät ole yksin, vaan vierellä on joku, jonka kanssa jakaa suudelmia, harrastaa kokeilunhaluista seksiä, näytellä ullakolla, astella järven rannalla. Yhdessäolo on kuitenkin välillä kovin raskasta, sillä Mimi on usein hyvin surullinen.


Huh, mikä kirja! Hyvin mielenkiintoinen ja kiinnostavasti kirjoitettu, etenkin  kirjoitustyylinsä osalta.

Tartuin Valoa valoa valoa -teokseen, koska sen nimi putkahti viime vuonna useaan otteeseen pinnalle Finlandia Junior -voiton sekä tyttörakkaus-teeman ansiosta. Pieni kevyt läpyskä, jonka kanssa ei kauaa nokka tuhissut.
HYVÄT LUKIJAT!
   Tässä on esimerkki tavallisesta virheestä johon aloittelevat kirjoittajat sortuvat. Juuri sellaiset kuin minä. He antavat henkilöittensä olla tekemättä mitään. He päästävät henkilönsä jouten.
   Tarinan henkilöiden olisi hyvä kohdata jännittäviä seikkailuja tai ainakin täpärioä tilanteita.
   Olen varma että kirjailijat tutisevat naurusta kirjoittaessaan henkilöille hullunkurisia kohtauksia jotka todellakin naurattavat vain heitä itseään.s. 49

Tässä esimerkki kirjan kirjoitustyylistä. Kirjan minäkertoja, Mariia Ovaskainen, on 14-vuotias tyttö, joka kertoo hänen ja Mimin tarinaa Lukijoilleen. Hän puhuu yhtenään luovan kirjoittamisen oppaista, kertoo mitä kirjoittaa ja minkä takia sekä puhuttelee jatkuvasti lukijaa. En ole aiemmin törmännyt tällaiseen kirjoitustyyliin, mutta se on hyvin mielenkiintoinen ja antoisa lukea. Myös jollain tapaa huvittava, viihdyttävä. Kirja kannattaa lukea jo pelkästään tyylin takia.

Mariian ja Mimin tarinasta puuttuu lgb-tarinoille tavanomainen kulunut draama ja ahdistus. Huotarinen käsittelee seksuaalisuutta normaalina, tavallisuudesta poikkeamattomana asiana ja kuvaa rohkeasti tyttöjen välistä rakkautta ja intohimoa. Se on virkistävää ja tervetullutta Suomen nuortenkirjoihin. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan se, että vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 80-luvulle, seksuaalisuudesta annettu yleiskuva on hyvin liberaali. Mariia vihjaa jossain vaiheessa kirjaa, ettei Mimi ole hänen ensimmäinen tyttöystävänsä. Ehkä Huotarisen teoksen tapauksessa pitäisikin puhua enemmän siitä, että nuoret tahtovat kokeilla paljon erilaisia juttuja eivätkä siis automaattisesti lokeroi itseään suhteidensa perusteella - tai tällaisen kuvan kirjasta ainakin saa.
VALOA VALOA valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikään purje. Ei niin että hän olisi ollut lähdössä lentoon.
   Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä.
   Palava suru.
s. 11
Huotarisen käyttämä kieli on hyvin ronskia. Nuoret vittuilevat, panevat, polttavat tupakkaa. Tulin pariin kertaan miettineeksi, että tällaista kieltäkö yläkouluikäiset haluavat lukea. Kirjasta voisi saada aika monenlaisia vaikutteita riippuen ihan siitä, kuka sitä lukee (mutta niinhän se on varmaan muidenkin kirjojen kanssa). Mimistä jäänyt mielikuva on hyvin "cool", siisti - oman tiensä kulkija, ahdistunut surullinen teini, vähän salaperäinen ja salainen... Ylipäänsä kirja on aika cool, sillä rankatkin aiheet, kuten kuolema, tuodaan elämään mukaan, koska niitähän sattuu aina ja jokaiselle jossain vaiheessa. Ne jättävät kyllä jälkensä, jotka joku kestää ja joku toinen ei.

Lukekaa tämä kirja. Nuorille suunnattu, mutta ei se ole ennenkään estänyt aikuislukijoita tarttumasta johonkin teokseen. Kerrontatyyli on välillä poukkoileva, mikä sopii kirjalle paljon paremmin kuin suoraviivainen selostus. Tätä kirjaa pitää voi, muttei ole pakko, ajatella. Toivottavasti Huotarinen kirjoittaa lisää nuorisokirjoja.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Routasisarukset

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 398
Avainsanoja: fantasia/scifi-sekoitus, seikkailullisuus, perheet, kehittynyt teknologia, dystopia, luonnonvarojen käyttö, säännöstely ja rajoitukset yhteiskunnassa
Kirja minulle: Kirjastosta; kirjablogista bongattu

Routasisarukset aloittaa trilogiasarjan 2300-luvun dystopiasta: energiavarat ovat loppuneet, syntyvyyttä säännöstellään ankarasti, ydinperheen käsite on laajentunut ja muokkautunut. Synnytettävien lapsien perimää kontrolloidaan hyvin tarkasti ja hedelmällisyysikään kasvaneilta nuorilta riistetään lapsensaantikyky yhteisen hyvän vuoksi.
     Utu ja Marras Routa ovat kasvattisisarukset, jotka ovat olleet hyvin läheisissä väleissä koko lapsuutensa. Sitten Marras karkoitetaan Laaksosta, ja Utu tahtoo myös tutustua ympäröivään maailmaan - Laakso tuntuu liian ahtaalta ja pumpuliselta paikalta fiksulle omapäiselle tytölle.


Suomalainen fantasia ja scifi on katoava luonnonvara, joten mahtavaa, että joku - tai tässä tapauksessa jotkut - on tarttunut tähän oljenkorteen. Routasisaruksissa löytyy sekä ihan perinteistä scifiä kaikkine hyvin kehittyneine vempaimineen ja tulevaisuudenkuvineen kuin myös yliluonnollisuuksiin yltävää fantasiaa - ja vieläpä loistavasti toimivassa yhdistelmässä.

Lappalaisen ja Leinosen kehittämä tulevaisuuden maailma on todella mielenkiintoinen: Perheissä on harvoin vanhempien biologisia lapsia, ja vanhempia saattaa olla monta samaa sukupuolta edustavaa ihmistä. Maanviljely on peruselinkeino eikä lihaa enää juurikaan nautita - kala nähdään paljon parempana ravinnonlähteenä. Perheissä on useita adoptoituja lapsia, joita tiinettäret tuovat junalla ison määrän kerralla ja sijoittavat perheisiin. Energia on peräisin auringosta ja sitä käytetään hyvin säästeliäästä. Ihmisillä on kämmeköitä ja virtutatuointeja, jotka ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin nykyajan vehkeet. Omien lasten siittäminen on laitonta, jos siihen ei ole annettu erikseen lupaa (eli katsottu, että vanhempien perimät tuottavat terveen jälkeläisen), ja laittomista lapsista kehittyy usein sairaita ja epämuodostuneita yksilöitä.
- Draan sanoi, että meidän tulee luopua hedelmällisyydestämme ihmiskunnan pelastamiseksi. Meitä on liikaa. Laakso ei kukoista ellemme osaa antaa arvokkainta lahjaa pois. Jos emme rajoita olemassaoloamme, ellemme säännöstele syntyvyttä, luonto puolustautuu julmalla tavalla. Meidän on huolehdittava siitä, että vain kyvykkäimmät meistä jatkavat kansamme kulkua. Ja te Aikuisuuden riittiin osallistujat, te olette armoitettuja antamaan hedelmällisyytenne pois Laakson ja sen asukkaiden hyväksi. Teidänlaisia nuoria Laakso ja koko ihmiskunta tarvitsee.
s. 88
Kirjan hahmot ovat nuoria teini-ikäisille suunnattuun kirjaan sopivia ihmisiä. Kiinnostavia aineksia löytyy niin tyttö- kuin poikalukijoillekin, mikä on aika harvinainen piirre. Tarinaa kerrotaan sekä Marraksen että Utun näkökulmasta, ja mukaan mahtuu niin tunnehässäkkää kuin jengitoimintaakin. Perinteinen sanoma on, että jokaisen kannattaa olla oma itsensä, jotta tulee hyväksytyksi ja voi siten olla onnellinen ja nauttia elämästään paremmin. Mukavaa kevyttä luettavaa, joka saa myös pohtimaan, mihin meidän maailmamme on loppujen lopuksi suuntaamassa - millaiset luonnonmullistuket ja teknologiset ihmeet meitä vielä odottavat.

Tarina on mukavan kerronnallinen ja etenevä. Ylimääräistä kamaa -koppaan eivät lennä edes Rego Matkaajan lyhyet tarinat, jotka valottavat historiaa kirjassa edettäessä. Kirjassa on nokkelia uusia keksintöjä, joiden avulla kommunikoida, samoin kuin uudenlaisia ihmisryhmiä, joihin on välillä sekoitettu taikuutta ja välillä vain värjätty hampaat siniseksi. Ainoa miinus on välillä köykäiseksi jäävä nimistö - luonnonnimet ovat mukavaa luettavaa, mutta esimerkiksi Laurava, Ronjana ja Juhano ovat melko tylsiä johdannaisia meidän päivän perusnimistöstä. Samoin paikannimet ovat vain kuivia yleisnimiä, sillä kai nyt taivasta löytyy muualtakin kuin Taivaasta ja metsää myös Metsän ulkopuolelta.
Marras oli kuiskuttanut minulle viimeisenä iltana Laaksossa, että oli todella olemassa kaupungit Meri, Taivas ja Metsä. Ja että oikeastaan meidänkin kaupunkimme oli vain pieni osa yhtä suurta kaupunkien vyöhykettä, joka levittäytyi laaksoihin ja niille alueille, joissa vielä oli asuinkelpoista maata jäljellä. Isä taas väitti, että kaupunkeja oli vain yksi ainoa, koko maailman kattava, ja toisenlaisista kaupungeista oli turha haaveilla. Maailma laaksomme ulkopuolella oli ihan samanlainen kuin täälläkin.
s. 10
Mukaansatempaava kirja. Seuraava osa, Hiekkasotilaat, on jo ilmestynyt, joten pitää lähteä sitä metsästämään!

Sami Hilvo - Viinakortti

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 208
Avainsanoja: sotaisa Suomi, seksuaalinen suuntaumus, salattu rakkaus
Kirja minulle: Kirjastosta: Pekka Haaviston presidenttikamppanjaan liittyneestä blogitekstistä bongattu kirja

Kun isoäiti kuolee, siirtyy Mikael asuttamaan vanhaa mummolaansa. Jo aikaisemmin menehtyneen isoisän kaapeista löytyy menneisyydestä asioita, joista kukaan ei ole puhunut: viinakortin välistä lämminhenkinen kuva Urhosta ja Toivosta, nippu sota-aikaisia kirjeitä. Mikael tuntee uutta yhteenkuuluvuutta isoisänsä kanssa, kun paljastuu, että myös tämä on ollut homo.
      Pojanpoika kaataa konjakkilasin toisensa jälkeen, kun menneisyydessä isoisä on hakenut lohtua ja turvaa Toivon sylistä. Sami Hilvon Viinakortti on tarina sota-ajan salatusta rakkaudesta, kielletyistä tunteista, kulissien ylläpidosta samoin kuin nykyajassa elävän nuoren miehen matkasta itsensä hyväksymiseen.


Pistin kirjan lukulistalle, koska teoksen sanottiin kertovan toisenlaisen tarinan Suomea puollustaneesta sotilaasta. Homokirjallisuus kiinnostaa, vaikka harvoin ne tarjoavat mitään uutta - kuten ei tämäkään.

Kirja oli nopealukuinen ja olisi ehkä ansainnut vähän paremman huomion kuin mitä sille annoin. Pläräsin sivuja eteenpäin, sillä kirja poukkoili yhden kahden sivun pätkissä Urhon tarinasta Mikaelin sanottaviin. Olisin mieluummin keskittynyt yhteen tarinaan vähän pidemmäksi aikaa, nyt kokonaisuudesta jäi vähän paloiteltu kuva. Toisaalta taas kertomistahdille oli syy, sillä kohtaukset, joilla näitä kahta tarinaa kerrottiin, olivat todella pieniä eivätkä siis varsinaisesti jääneet kesken toisaalle siirryttäessä.

Wikipedian mukaan "teos pohjautuu paljolti Kansallisarkistossa säilytettäviin sotapäiväkirjoihin ja kahden rintamasotilaan väliseen kirjeenvaihtoon - -." Surullista. Minua on aina koskettanut salattu, kielletty rakkaus, jolle kukaan ei anna hyväksyntää, joten siinä mielessä Urhon ja Toivon rakkaustarina on varsin lähellä omia mielenliikkeitäni. Eihän sota-aikaan sijoittuvassa homorakkaudessa voi mitenkään olla mitään muuta onnellista kuin lyhyet salatut hetket rakkaan kanssa, joista ei kuitenkaan voi kellekään inahtaa. Kulissit ovat sydäntäriipaisevaa luettavaa, kun kaiken pitäisi olla aivan toisin.

Hilvo saa hatunkohotukseni käyttämästään kielestä. Sitä oli miellyttävä ja sujuva lukea, sopi tarinan tyyliin. Kahden miehen välistä rakkautta kuvataan kursailematta varsin suoraan ja aika rajuja sanoja käyttäen. Seksin kuvailu kaunokirjallisuudessa on aina mielenkiintoista, sillä toisinaan se ohitetaan kokonaan vain pienellä vihjauksella, kun taas toisinaan, kuten tässä, yllytään kuvailemaan itse aktia: siiihen johtavia, sen aikaisia ja sen jälkeisiä tapahtumia ja tuntemuksia. Hilvon sanat maalaavat kuvan kahdesta mielestä, jotka haluavat toisiaan fyysisesti mutta osoittavat myös hellyyttä toisilleen välittävin kosketuksin ja katsein. Minusta varsin inhimillinen ja todentuntuinen kuvaus.

Ihan mukava kirja, mutta jostain syystä odotin jotain enempää. Olihan tässä kuvaus siitä, että myös niin heteronormatiivisen Suomen armeijan joukossa on ollut ja on yhä homoja, mutta minulle Mikaelin osuus tarinassa jäi lähinnä tarinankertojaksi ja ryyppääjäksi satunnaisin homokohtauksin. Aika laimeaa. Olisi ehkä pitänyt lukea vähän rauhallisemmin.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Emma Donoghue - Huone

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 325
Avainsanoja: äiti-poika -suhde, sieppaus, seksiorja, vanki, psykologinen romaani
Kirja minulle: kirjaston uutuus-hyllystä

Emma Donoghuen Huone kertoo tarinan viisivuotiaasta Jackista ja tämän Äidistä, jotka asuvat Huoneessa, jossa on muun muassa Sänky, Matto ja Pöytä. Jack on asunut Huoneessa koko ikänsä ja uskoo, että Huone on koko maailma, ja piippaavan Oven ulkopuolella alkaa Ulkoavaruus. Vain hän ja Äiti ovat oikeita eläviä ihmisiä, ja televisiossa näkyvät hahmot asuvat esimerkiksi Sairaalaplaneetalla sen mukaan, mitä kanavaa katsotaan.
     Huone on vahva psykologinen romaani, joka kuvaa elämää yhdessä pienessä huoneessa viisivuotiaan pojan näkökulmasta. Se kuvaa Äidin tuskaa, kun vankilassa on vietetty jo seitsemän vuotta, kun vapautuminen ei näytä mahdolliselta eikä pieni poika ymmärrä tilanteen ahdistavuutta ja surullisuutta.


Monet ovat jo lukeneet tämän kirjan kevään aikana, minkä takia tartuinkin teokseen. Pidän psykologisista romaaneista enkä ole aiemmin lukenut tämän tyyppisiä vankiteoksia. Viisivuotiaan pojan näkökulmasta kirjoittaminen toi mieleen Pojan raidallisessa pyjamassa, mutta tämä teos ei muuten tuota tarinaa muistuttanutkaan.

Jack on viisivuotiaaksi pojaksi hyvin poikkeava tapaus. Hän osaa lukea ja kirjoittaa, mikä aluksi tuntuu todella epärealistiselta, mutta kun ajattelee erityisolosuhteita, missä poika ja tämän äiti elävät, muuttuu ajatus paremmin hyväksyttäväksi. Merkkejä jälkeenjääneestä kehityksestä ovat taas muun muassa rintamaidon imeminen sekä täysi tietämättömyys maailman asioista sekä sosiaalisten kontaktien puuttuminen. Pojan paras ystävä on tv:ssä esitettävän piirretyn Dora-tyttö.

Kesti hetken, ennen kuin kirjoitustyyliin tottui. Oli aluksi hyvin puuduttavaa lukea pojan ajatuksia, kun tämä toisti samoja asioita mielessään kerta toisensa jälkeen. Aikuisen on hankala hahmottaa saatikka muistaa, millaisia pienten lasten ajatukset ovat, mutta Donoghue oli onnistunut hommassa mielestäni ihan riittävän hyvin. Olisi kiinnostavaa tietää, millaista taustatyötä kirjailija on tehnyt ennen teoksen kirjoittamista - kuinka hän on päätynyt kuvaamaan lasta juuri tällä tavalla.

Kirjan loppua kohden lukumielenkiintoni nousi eksponentiaalisesti, ja etenkin puolivälin jälkeen ei enää haluttanut laskea kirjaa käsistään. Mitään spoilaamatta mainitsen vain, että itse ainakin kyseenalaistin Jackin nopean kehittymisen kirjan loppupuolella enkä voinut olla miettimättä, miten nopeasti lapsi sopeutuu erilaisiin tilanteisiin. Ehkä joku enemmän lasten kanssa aikaa viettävä osaisi valaista tätä?

Jackin ja Äidin suhde oli omalla tavallaan hyvin liikuttava. Äiti oli pyrkinyt kasvattamaan pojan niin hyvin kuin vain heidän pienessä maailmassaan pystyi - esimerkiksi ulkomaailmasta kertomatta jättäminen on loppujen lopuksi hyvin ymmärrettävä ratkaisu. He leikkivät joka päivä keskenään ja loivat oman päivärytminsä, josta Jack nautti ja piti ainoana oikeana (ja mahdollisena) tapana elää. Jackin näkökulma esti liian Äidin päänsisäisen sekamelskan näkymisen, mutta aina silloin tällöin myös pieni poika huomasi, että Äidillä oli vaikea olla - hän totesi Äidin olevan tällöin "Poissa". On hankala kuvitella, kuinka vaikeaa on elää pienessä huoneessa vuosikausia tietäen, mistä kaikesta jää sinä aikana paitsi. Toisaalta on taas uskomatonta huomata, kuinka ehdoitta Äiti rakastaa poikaansa, joka on kuitenkin hänen vangitsijansa teoista lähtöisin - ainakaan lapsi ei missään vaiheessa kokenut minkäänlaista inhoa, halveksuntaa tai syrjintää ainoalta ihmiskontaktiltaan.

Pidin tästä kirjasta. Jopa sen verran, että voisin suositella sitä luettavaksi muillekin. Vaikeaa aihetta - seksiorjuutta ja vuosikausien vangitsemista - on paljon helpompi lähestyä pienen lapsen näkökulmasta, kun kaikki vaikeat asiat jäävät vain epämääräisiksi sängyn ääniksi eikä Äiti paljasta lapselleen, kuinka kovasti kärsii. Minusta hyvä katsaus aiheeseen, joka aina tasaisin väliajoin (valitettavasti) tulee esiin mediassa. Se myös tarjoaa näkökulman siihen, millaista äidinrakkaus ja lapsen ehdoton luottaminen vanhempaansa on.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Kirjakausi taas avattu

Olen herännyt kevätuurastuksestani pari viikkoa sitten. Lopputalvi ja koko kevät menivät aivan kokonaan ylioppilas- ja pääsykokeisiin valmistautuessa eikä omatuntoni juuri sallinut kaunokirjallisuuteen koskemista. Nyt pääsykokeista on jo kaksi viikkoa aikaa ja sen kyllä huomaa: olen ehtinyt lukea niin paljon kirjoja ja viettää niin vähän aikaa koneella, etten ole saanut yhtäkään arvostelua kirjoitetuksi!

Viime aikojen lukemistoa:
Monia kirjoittajia (suomalainen) - Johdatus arkeologiaan
Thomas Hylland Eriksen - Toista maata? : johdatus antropologiaan
Cecelia Ahern - Thanks for the Memories
Stephenie Meyer - Epäilys
Stephenie Meyer - Breaking Dawn
Julie Anne Peters - Keeping You A Secret
Emma Donoghue - Huone
Sami Hilvo - Viinakortti
Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Tällä hetkellä luettavana:
Cecelia Ahern - Tyttö peilissä
Eija Lappalainen ja Anne Leinonen - Routasisarukset
Daniel Glattauer - Alle sieben Wellen (Joka seitsemäs aalto)

Onko jotain erityistä kirjaa, josta ihmiset haluaisivat kuulla mielipiteen?