Tietoja minusta

Oma valokuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.

torstai 25. lokakuuta 2012

Harri Nykänen - Ariel: Jumalan selän takana

Julkaisuvuosi: 2009
Aika: n. 7 h

Avainsanoja: poliisi, murha, juutalaisuus, äänikirja, jännitys, Suojelupoliisi, lavastus
Kirja minulle: Kirjaston äänikirjahyllystä aika summanmutikassa valittu teos.

Teos tiivistettynä: Komisario Ariel Kafka on juuri palannut kesälomalta takaisin töihin, kun hän saa tutkittavakseen varakkaan yrittäjän murhan. Mies on Arielin entisen tyttöystävän isä, juutalaisseurakunnan arvostettu jäsen. Murhamysteeri laajenee murhatun johtaman firman kautta Israeliin asti ja siihen liittyy mukaan yllättäviä tahoja Helsingin juutalaisseurakunnan sisältä vanhoihin suomalaisiin rikollisiin asti. Myös Supo tunkeutuu vahvasti mukaan Kafkan tutkimuksiin.


Jotkut ehkä muistavat, että kuuntelin viime kevättalvena Bo Carpelanin Kesän varjot äänikirjana. Sehän ei siis onnistunut, ei millään tavalla. Kuitenkin uskaltauduin nyt kokeilemaan äänikirjaformaattia uudemman kerran, tällä kertaa niin, että otin kirjan kuunneltavaksi pitkille kävelylenkeille. Ehkä teos oli tällä kertaa helpommin kuunneltavissa ja tarina sopiva ääneen luettavaksi, sillä huomasin hakevani aikaa lenkkeilylle ennen kaikkea siksi, että saisin kuunnella teosta eteenpäin!

Ariel: Jumalan selän takana oli myös pitkästä aikaa kosketus jännityskirjallisuuteen.  Se ei ole kiinnostanut minua ikinä, mutta Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin yllyttämänä oli tämän vuoden aikana pakko ainakin johonkin teokseen tutustua. Harri Nykäsen tarina miellytti, joten tulen varmasti selaamaan viimekeväisen Suomalaisia dekkareita? -suosittelukyselypostaukseni läpi ja tutustumaan teidän suosittelemiinne suomalaisiin dekkareihin (merkintään saa muuten käydä kommentoimassa lisää suosituksia!). Olen innoissani uuden kirjallisuudenalan valloittamisesta!

Ja sitten itse tarinaan. Lukijana toimii Lars Svedberg, jonka rauhallinen, vankka ja miehinen ääni sopii mainiosti Ariel Kafkan jykevälle, varmalle ja poliisimaiselle hahmolle. Kerrontatahti on helposti seurattava ja siitä kiitos myös Nykäselle - teoksessa tapahtuu riittävän nopealla tempolla, jotta mielenkiintoni pysyi yllä. Murha ei myöskään ole liian ilmiselvä, joten jännitystekijöitä teoksen varrelta löytyy. Lukijalle, tai tässä tapauksessa kuuntelijalle, annetaan myös onnistumisen tunteita, kun välillä vinkit johonkin johtolankaan olivat niin selvät, että teki mieli kopauttaa Kafkaa päälaelle ja huutaa, että tuossa se on, etkö sinä huomaa! Hauskaa, miellyttävää, palkitsevaa.

Tarinan loppua kohden jännittynyt ilmapiiri alkoi kuitenkin vähän löystyä ja juoni menettää mielenkiintoaan, kun kävi selväksi, mistä hommassa on oikein kyse ja ketä tässä nyt jahdataan. Loppu siis vähän lopahtaa, mutta yleisilmeeltään tarina on kiinnostava kokonaisuus ja saa ainakin minut innostumaan myös muihin Nykäsen kirjoihin tutustumisesta. Nykänenhän taidetaan tuntea paremmin Raid-sarjastaan, kellään kokemuksia?

Lainasin kirjastosta Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. Olen lukenut Härköseltä kaksi teosta eikä naisen kirjoitustyyli ole saanut minua pauloihinsa, mutta tuon teoksen teema on sen verran kiinnostava, että tahdon ainakin yrittää tutustua siihen. Vielä en ole saanut ladattua kirjaa mp3-soittimeeni, mutta koetan tehdä sen pikapuoliin. 

perjantai 5. lokakuuta 2012

Anu Holopainen - Matkalaiset

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 367

Avainsanoja: fantasia, naisten asema, matkustaminen, pahuus, salaperäiset voimat, kasvaminen
Kirja minulle: Kirjastosta pitkään haluttuna.

Kirjan takakannesta:

Punatertun kylä on jäänyt taakse, ja karkotetut ovat rakentaneet kotinsa metsän suojiin. Nuoreksi naiseksi varttunut Yvana ja Loranan hylkäämä poika, Marrkah, kaipaavat eristyneiltä kotinurkilta suureen maailmaan. He lähtevät kohti rannikkokaupunkia haaveenaan matka Kesämaahan saakka, mutta suunnitelmiin tulee mutkia, kun kuvioihin ilmaantuu Syysmaan häiläilemättömin rikospäällikkö. Myös Yvanaa kauan sitten koskettanut paha voima alkaa jälleen kasvaa, ja seuraukset ravisuttavat koko Syysmaata. Villipihlajan opetuksille selkänsä kääntänyt Zarakin saa yllättävän vieraan.


Tämä kirja on roikkunut kirja-arvostelulistallani heinäkuun lopusta saakka, mutta aikataulut ja muisti eivät ole osuneet yhteen. Nyt kuitenkin sanon kirjasta edes jotain, sillä Anu Holopainen on suosikkikirjailijoitani ja pidän Syysmaa-sarjasta kovasti.

Matkalaiset on Syysmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa, ja se kerää mukaan tarinaan kaikki vanhat hahmot. Alkuperäiset Welman tytöt ovat taas oleellisesti tapahtumissa mukana, vaikka tarinaa johtaakin nuorempi sukupolvi ja heidän seikkailunsa ja päämääriensä tavoittelu. Teos nostattaa valtavan halun palata taas sarjan ensimmäisiin osiin muistoja verestämään, ja aionkin sen tehdä heti, kun kirjapinot ja aikataulut antavat myöten.

Matkalaiset on muihin sarjan osiin verrattuna paljon seikkailuhenkisempi ja tapahtumarikkaampi. Kunnon perinteiseen fantasiakirjamaiseen tapaan sarja lopetetaan näyttävillä teemoilla: mukaan astuvat sotaisuus, orjuus sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelu. Loppu on melko perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta sopii konseptiin hyvin. Teoksen viimeiset sivut jättävät huulille haikean hymyn, kun hahmojen tarinat jäävät vielä avonaisiksi ja lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Ihan mukava teos. Hanakasti tämän läpi lukaisi ja jätti sinänsä kaipaavan tunteen rintaan. Yksi tarina on taas lopussaan eikä enää ole uutta kirjaa, jota odottaa. Olisin ehkä toivonut Holopaiselta jotain vähän räväkämpää lopetusta (varsinkin, kun edellinen osa,
Varjoja, lopetti niin jännittävään kohtaan), joka olisi erottanut kirjan muiden osien tavoin nuorisofantasian valtavirrasta, mutta kyllähän tämän tällakin tavoin pureskelee. Laimea loppu, mutta ymmärrettävä ja sopii sarjaan ihan hyvin. Toivon, että Holopainen aloittaa jonkun uuden fantasiasarjan kirjoittamisen mitä pikimmiten.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Michael Pollan - Oikean ruoan ohjeet: Syöjän käsikirja

Julkaisuvuosi: englanniksi 2009, suomeksi 2011
Sivuja:
166 
Avainsanoja: tietokirja, ruokakulttuuri, terveellisyys, maalaisjärjen käyttö, ohjeet
Kirja minulle: Ekokauppa Ruohonjuuren nettisivujen artikkelin kautta huomattu kirja.

Kirjan takakannesta:
Syöminen ei ole monimutkaista, vaikka nykydieetit ja jatkuvasti muuttuvat ravintosuositukset saavat sen tuntumaan mahdottomien valintojen ryteiköltä.
   Oikean ruoan ohjeet toivottaa yksinkertaisen syömisen jälleen tervetulleeksi. Kirjan 64 ohjetta ovat helppoja muistisääntöjä päivittäisiin ruokavalintoihin. Näillä ohjeilla vaihdat teolliset ruokamössöt kunnon ruokaan ja ravintoainekikkailun yksinkertaisuuteen. Selkeät säännöt kiteyttävät isoäitien viisauden ja uusimman tutkimustiedon - ja muistuvat mieleen myös marketin perjantairuuhkassa.


Hesarissa oli toissaviikolla artikkeli, jossa muun muassa huomioitiin se, ettei mansikkajukurtissa ole mansikkaa kuin suunnilleen puoli prosenttia. Ekokauppa Ruohonjuuri oli nostanut asian nettisivuilleen, josta minäkin sitten tämän kirjan bongasin. Innostuin, koska ruokaan liittyvät "ohjeet" ovat tällä hetkellä omassa elämässäni aika keskeisenä sisältönä.

Valitettavasti kirja ei ollutkaan mikään valaistus saatikka kovin kätevä. Ensinnäkin: perjantain ruuhkaostoksilla on ilmeisesti helppo muistaa 64 ohjetta ulkoa tuosta vaan (olivat ne miten maanläheisiä tahansa). Okei, kirjan tarkoitus ei ehkä ole opetella kaikkia ohjeita sydänjuuriaan myöten vaan antaa osviittaa siitä, mihin ruokaostokset pitäisi keskittää, mutta tuo takakannen huomautus ärsytti.

Toiseksi kirjassa häiritsi itsestäänselvyyksien lateleminen. Ohjeet perustuvat kirjailijan omiin päätelmiin sekä "ruokakulttuuriin, joka on osittain ikivanhaa", ja niiden listaamisen apuna on käytetty monen eri alan asiantuntijoiden lausuntoja. Loppujen lopuksi ohjeet ovat kuitenkin lähinnä maalaisjärjen pukemista kirjalliseen muotoon sekä jopa lapsesta lähtien opittujen ohjesääntöjen kertaamista. Esimerkiksi varmaan jokainen on kuullut jossain vaiheessa elämäänsä, että on hyvä syödä värejä. Lisäksi korostettiin, alleviivattiin ja vielä kerran korostettiin sitä, kuinka kaikki lisäaineet ovat saatanallisia tuotoksia ja niiden nauttiminen aiheuttaa varhaisen kuoleman.

Kohottelin myös kulmiani sille huomautukselle, ettei esimerkiksi BicMac tai autoon tarjoiltu ruoka ole ruokaa. Tämä kritiikki on kai tarkoitettu Yhdysvaltojen roskaruokakulttuurille, mutta on sinänsä mielenkiintoista väittää, ettei hampurilainen silloin tällöin nautittuna sovellu ruoaksi.

Teoksesta löytyisi vielä naputtamisen aihetta, mutta ehkä tässä jo selvisi, etten pitänyt teoksesta. Kirjan alussa todetaan, että koko kirja voidaan tiivistää sanoihin "Syö ruokaa. Lähinnä kasviksia. Sopivasti.", joten tuntuu aika hassulta, että noiden sanojen lisukkeeksi on vielä pitänyt ahtaa 160 sivua ohjenuoria. Ydinajatus on hyvä ja tämä olisi mielestäni toiminut loistavasti artikkelimittakaavassa. Liian vähän oleellista asiaa kirjaksi.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Hernán Rivera Letelier - Elokuvankertoja

Julkaisuvuosi: espanjankielinen La contadora de películas 2009, suomeksi 2012
Sivuja: 133
Avainsanoja: pienoisromaani, elokuvat, psykologinen romaani, perhe-teema, köyhyys, tarinoiden kertominen
Kirja minulle: Kirjaston uutuushyllystä

Chileläisen Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja-teos kertoo pienen salpietarikaivoskaupungin nuoresta tytöstä, María Margaritasta, ja tämän lahjakkuudesta elokuvankertojana. Marían isä on suuri elokuvafani, muttei halvaantuneena enää pysty käymään elokuvissa. Siispä María menee isänsä puolesta katsomaan liikkuvia kuvia ja kertoo isälleen kaiken näkemänsä niin yksityiskohtaisesti, elävästi ja aidosti, että kertomukset ovat parempia kuin itse elokuvat. Tämän huomaavat myös muut kyläläiset, ja pian Marían kotitalo on täynnä köyhiä mutta uutteria kaivostyöläisiä, jotka kerta toisensa perään taputtavat tytön hurmokseen ja tulevat kuuntelemaan tätä, vaikka heillä olisi varaa ihan oikeisiin elokuvalippuihinkin.


Tämä oli tällainen heräteostos kirjaston uutuushyllyltä. Kirja on söpön pieni ja sillä on viehättävä kansikuva, joten se sattui hyvin silmään. Parin sivun selaaminen takasi mielenkiinnon heräämisen: Rivera Letelier on kirjoittanut teoksen jakamalla sen lukuihin, jotka ovat enintään kolme-neljä sivua pitkiä. Ja minähän rakastan tällaista pientä, tiivistä ja paloittaista kerrontaa.

Minäkertoja María on tarinan alussa kymmenen vanha, kun elokuvankertominen aloitetaan. Rikkonainen köyhälistöperhe kerää vähäiset varansa ostaakseen kuopukselle elokuvalipun ja sitten María käy näytöksessä, tulee kotiin, juo kupposen teetä ja aloittaa esityksensä. Aluksi hänellä on apunaan pelkkä äänensä ja ilmeensä, mutta hiljalleen hän alkaa kerätä esiintymisrekvisiittaa saadakseen kerronnastaan mahdollisimman todentuntuisen: sombrerohattuja meksikolaisiin elokuviin, Zorron viitta ja miekka sekä kauniita mekkoja espanjalaisia filmauksia varten. Hän harjoittelee ilmeitä kotona peilin edessä ja nauttii siitä, kun hänet taputetaan olohuoneen "lavalle" kolme kertaa peräkkäin.

Lyhyissä psykologisissa romaaneissa on oma viehätyksensä: niissä on hengästyttävä ja koukuttava ote. Siinä Rivera Letelier on todella onnistunut. Marían tarinaa seurataan tytön omassa päässä, kun lukijalle kerrotaan pieninä yksittäisinä paloina ja hetkinä kotoa lähteneestä tanssijaäidistä, isän alkoholismista, naapureiden kehuista sekä siitä, kuinka kaikki hyvä loppuu aikanaan (ja aina pilvisinä päivinä). Tarttumapintaa ja henkilökohtaisuutta tuovat maininnat, joissa María toteaa menneensä kerronnassaan asioiden edelle ja palauttaa lukijan taas takaisin oikeaan tapahtumajärjestykseen. Luvut ovat niin lyhyitä, että minä ainakin ahmin niitä kerta toisensa jälkeen ja jäin välillä kirjanmerkki kädessäni keskelle lattiaa seisomaan, kun ei malttanut laittaa kirjaa syrjään. Varma merkki siitä, että teos on kiinteä tiivis paketti.
Rahaa kului kotona kovempaa tahtia kuin sitä tuli, ja kun kaivosalueelle saapui elokuva - joka isäni mielestä vaikutti hyvältä pelkästään pääosan esittäjien nimien perusteella - kolikoita kerättiin killinki killingiltä niin että ne riittivät yhteen pääsylippuun, ja minut lähetettiin katsomaan sitä.
   Elokuvan jälkeen minun piti kertoa näkemäni olohuoneeseen kokoontuneelle perheelleni.
s. 9
Siinä ensimmäinen luku. Aluksi tarina vaikuttaa todella harmittomalta, viattomalta ja suloiselta, mutta edetessään Marían kyläyhteisöstä paljastuu yhä karumpia ja karumpia yksityiskohtia. Pikkukaupunki on tavattoman köyhä, mutta ihmniset ovat solidaarisia ja ottavat toisensa huomioon. Kuitenkin riistoa tapahtuu, ja esimerkiksi Marían äiti oli 14-vuotias synnyttäessään esikoisensa kaksikymmentä vuotta vanhemmalle miehelle. Teoksen loppuvire onkin surullinen, sillä vaikka elämässä onkin joitain valopilkkuja, ovat ne helposti häviäväisiä ja kovan arjen saastuttamia. Se [Elokuvankertoja] on kunnianosoitus kaikille maailman tarinoille ja pikkukylien elokuvateattereiden kukoistukselle ja rappiolle, todetaan kirjan takakannessa.

Pidin tästä teoksesta kovasti. Sitä tekisi kovasti mieli halata ja pitää hyvänä - siispä suosittelenkin lukemista jokaiselle genremieltymyksistä riippumatta. Kirjan kirjailijainfossa mainitaan, että teokseesta on tekeillä elokuva. Sen voisin minäkin mielelläni katsastaa.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan

Syyskuun alku on ollut kyllä sellaista hulabaloota että huh! Olen saanut Seitsemän veljestä luettua melkein loppuun, mutta jo luettujen kirjojen bloggaukset ovat jääneet ajanpuutteen ja jaksamuksen takia vain haaveiksi... Siksipä nyt haastavaa lukemista -blogista bongattu, Kirjamielellä -blogin marjiksen aloittama haaste kehiin, koska olen utelias laajentamaan lukutottumuksiani/löytämään uusia ihanuuksia jo tutuista genreistä:

"Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste 

Lukeeko joku kirjabloggari vääriä kirjoja? Nyt voit vaikuttaa siihen, mitä muut lukevat Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen avulla.

Tässä haasteessa voit määrätä kirjabloggarille luettavaksi kirjan, jota hän ei ole vielä ymmärtänyt lukea tai joka on kaukana hänen omista lukutottumuksistaan. Ottamalla riskin ja astumalla tuntemattomalle alueelle haastettu bloggari voi löytää uuden kirjallisen rakkauden – tai paremman syyn pysytellä omalla alueellaan. Samalla saat itsekin lukea jotain sellaista, johon et ehkä olisi muuten uskaltanut tarttua. Ota riski!

Säännöt:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle."


Itse haastan Nafisanin Yöpöydän kirjat -blogista. Hänen blogissaan seuraan eritoten fantasia-postauksia, joita löytyy todella monipuolisesti (samoin kuin scifiä). Kyseisestä genrestä tulikin mieleen puolitusinaa erityyppistä kirjaa, joita voisin suositella... sekä tietenkin kaikista muista genreistä. Vaikea valinta, mutta päädyin lopulta haastamaan hänet yhdellä suosikkikirjoista eli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksella. Ehkäpä sitä ei ole vielä tullut luettua.


En nyt nimeä tähän ketään muuta, mutta otan kyllä mielelläni haasteita vastaan kommenttien muodossa ja tulen sitten vastavuoroisesti antamaan oman haasteeni!

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Nelli Hietala - Lintujen käytännöllisyydestä

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 143
Avainsanoja: novellikokoelma, suomalaisuus, humoristisia elämänohjeita
Kirja minulle: Kirjaston uutuushyllystä

Nelli Hietalan novellit ovat tarkkanäköisiä ja lämpimiä huomioita tutuista asioista: kahdestaan nukkumisesta, sääntöjen noudattamisesta, henkisen taakan kantamisesta ja lintujen käytännöllisyydestä. Arkipäiväiset ilmiöt näyttäytyvät uudela tavalla, viiston huumorin ja fantastisen kautta.


Tämä on MUST READ -teos. Siis ihan oikeasti, olen tosissani. Must read. Harvoin tulee kirjastosta lainatun kirjan kohdalla tunne, että "hitto, tämä on pakko saada itselle". Nyt pitää metsästää tämä jostain omaan kirjahyllyyn, koska tahdon tämän kirjaksi, joka luetaan vähintään kerran vuodessa.

Nelli Hietalan novellikokoelma koostuu parin sivun mittaisista ironisen humoristisista novelleista, joissa puidaan esimerkiksi sitä, millaisia erilaisia nukkujia on olemassa, kuinka eksyä oikeaoppisesti, millaisia tervehtijöitä on ja miten heihin tulee suhtautua ja miltä vanhasta nojatuolista tuntuu, kun se viettää aikaansa ullakolla pölyttymässä. Mukaan mahtui myös täysin merkitön novelli Merkitön sekä totta kai kirjan nimikkonovelli Lintujen käytännöllisyydestä, jossa kerrottiin muun muassa, kuinka tietyn linnun avulla pääsee helposti johonkin tiettyyn paikkaan, kun vaan hyödyntää lintulajille ominaisia piirteitä.

Teosta luki ehdottomasti koko ajan pilke silmäkulmassa, mutta samalla saattoi bongailla joitain hyvin osuvia huomioita suomalaisista ja suomalaisuudesta. Esimerkiksi tervehdysnovellissa (jonka nimeä en valitettavasti enää muista) oli tällainen pätkä (ja monta muutakin), joka osui ja upposi:
Usein näennäisen huolettoman kädenheilautuksen takana lymyääkin vaarallisempi lähestymisyritys, joka sisältää monimutkaisempia vaateita, kuten toiveita rahasta, rakkaudesta, suosituksesta, nimikirjoituksesta, seksistä, talkooavusta tai muista hyödykkeistä. Usein käykin niin, että mikäli tervehdittävä aavistaa tervehdyksen takana tällaisia epäilyttäviä motiiveja, hän jättää vastatervehdyksen suorittamatta.
Tuli tunne, etten ainakaan ole yksin analysoidessani sitä, miten ihmisiä tervehditään, ketkä tervehtivät minua ja, eritoten, keitä minä tervehdin oma-aloitteisesti ja hyvillä mielin.

Harmittaa todella, että opiskelijabudjettini karsastaa uutena ostetun kirjan hintaa, mutta ehkäpä vielä. Sillä välin tulen hehkuttamaan tätä mahdollisimman monelle ihmiselle ja oikein HUUDAN, että suomalaiset ovat oikein loistavia novellisteja.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

David Nicholls - Sinä päivänä

Julkaisuvuosi: One Day 2009, suomeksi 2011
Sivuja: 505
Avainsanoja: kehitystarina, rakkaus, romanssi, perheen perustaminen, opiskelu, rento elämä, matkustelu, huvittelu, alkoholin käyttö
Kirja minulle: Kirjaston uutuushyllystä ystävän suosittelemana

Riipaisevahauska romaani rakkaudesta, aikuistumisesta ja huolimattomasti eletyistä vuosista kahden- ja neljänkympin välillä, kuvaa kirjan takakansi. Sinä päivä kertoo Dexterista ja Emmasta, jotka yliopiston päättäjäisbileissä päätyvät samaan sänkyyn ja siten hiljalleen ystävystyvät. Kaksikymmentä vuotta, joista kustakin kuvataan vain heinäkuun 15. päivä kummankin hahmon näkökulmasta. Mukana on matkailua ympäri maailmaa, surkeita ja loistavia työpaikkoja, erilaisia suhteita, muuttamista asunnosta toiseen, perheiden perustamista ja hajottamista... sekä lopussa yllättävä käännös.


Tulee harvemmin tartuttua tällaisiin ihan perinteisiin ihmissuhdedraamakirjoihin, mutta ystävä hehkutti sen verran ponnekkaasti, että kun kirja kirjastossa nökötti suoraan uutuushyllyllä, nappasin sen mukaani. Eikä kyllä harmita.

Aika perinteinen ja joiltain osin hyvin ennalta-arvattava rakkaustarinahan tämä on. Teoksen alussa paljastuu, että Emma on ollut jo koko opiskeluajan jollain tapaa kiinnostunut Dexteristä, jolla taas on karmaiseva naistenkaatajan maine eikä ole aiemmin huomannut Emmaa ollenkaan. Emman ihastus/rakkaus pitää orastavan ystävyyden tulella ja yhteys pysyy, vaikka Dexter viettää hulttiopojan elämää matkustaen maailmalla ja hurvitellen. Emma taas jää koto-Britanniaan, tekee paskoja hanttihommia ja koettaa välillä vähän seurustellakin.

Eniten tässä kirjassa pidin kutkuttavasta kerrontatavasta. Kahdenkymmenen vuoden tarina mahdutetaan kahteenkymmeneen päivään, joiden aikana ehditään aina jollain tapaa käydä läpi edellisen vuoden päätapahtumat joko henkilön ajatuksissa, arkielämää esittelemällä tai dialogeilla leikittelemällä. Tarinassa on useita jännittäviä kohtauksia, jotka jäävät monesti jollain tapaa auki ja niistä joutuu sitten lukemaan ns. vuotta myöhemmin. Arkielämään kun mahtuu niin paljon kaikkea pientä ja suurta draamaa. Monesti saikin miettiä, että "eih, miksi nyt näin pitää käydä?"

SEURAAVA KAPPALE SPOILAA KIRJAN LOPPURATKAISUA:
Pakko ottaa teoksen loppuratkaisu esiin niiden kanssa, jotka jo ovat kirjan lukeneet. Olin aivan järkyttynyt, kun Nicholls päätyi tappamaan Emman. Olin totta kai odottanut sitä tavallista lässynlääloppua, mutta tämä tuli ihan puskista. Hyvä niin! Ainakin tämä jää paljon paremmin mieleen kuin ne kirjat, joissa pari olisi saanut pari ihanaa kersaa ja avioelämä olisi jatkunut mitä ihanimmin. Dexterin kohtalo totta kai säälittää, sillä Emma olisi varmasti kestänyt Dexterin kuoleman paremmin kuin näin päin tapahtuneena. Mutta saihan Dexterkin toki lopulta ihan mukavan lopun, ainakin toistaiseksi. Piti vain kysymäni, että mitä mieltä olette tällaisista ns. raaoista ja traagisista loppuratkaisuista?
Edinburgh aamuyöstä kello neljä
Makaamme kapealla sängyllä ja keskustelemme
tulevaisuudesta, arvaillen,
ja kun hän puhuu, katson häntä ja ajattelen
"Komea", typerä sana, ja sitten ajattelen
"Olisiko hän se oikea? Tuo saavuttamaton?"

Mustarastaat laulavat ulkona
ja aurinko lämmittää verhoja...
Piti vielä sanomani, että pidän aina lähes poikkeuksetta naishahmoista, jotka kirjoittavat. Näin myös Emman kanssa, joka kokeilee siipiään runoilemalla, kirjoittamalla näytelmiä ja aloittamalla ties kuinka monta erityyppistä romaania. Samaistun aina väistämättä edes jollain tapaa - ja ainakin minulle varsinkin nuori Emma on hyvin samaistuttava!

Mukava breikki arjesta -kirja, jossa tosin on hyvin paljon kaikkea arkeen liittyvää... Älä lue, jos et halua miettiä pettämistä ja saavuttamattomia rakkauksia.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Kasvisruoka- ja terveyskirjat, osa 1

Olen havahtunut tarkkailemaan terveyttäni ja henkistä hyvinvointiani. Luovuin jo keväällä teollisesti tuotetusta lihasta, mutta nyt on pitänyt vähitellen ottaa selvää, mitä kaikkea voin ja mitä kaikkea minun pitää syödä tällä uudella ruokavaliollani. Olen kuin Hermione Granger: kun tarvitsen tietoa jostain minulle uudesta laajasta aiheesta, menen kirjastoon. Niin tälläkin kertaa. Tässä postauksessa esiintyy ensimmäisen kirjastoreissuni löytöjä (pyrin suosimaan suomalaisia teoksia) kevyenä pintavilkaisuna. (Näiden teosten tankkauksen takia en sitten paljon muuta olekaan lukenut!)

Kasviksista elinvoimaa - vegetaristin ruokaopas on vuonna 2001 ilmestynyt, Maa- ja kotitalousnaisten keskuksen kustantama ruokaopas, josta löytyy niin teoria- kuin reseptiosiokin. Kirjan tiedot ovat yli vuosikymmenen vanhoja, joten kauheasti luotettavaa faktaa siitä ei saanut (ravintotieto kun on ottanut valtavia harppauksia viimeisen vuosikymmenen aikana - näillä faktoilla kasvissyönti tuntui aika pelottavalta). Sen sijaan reseptipuoli on positiivinen: sen reseptit on merkitty sen mukaan, sopiko ko. ruokalaji vegaanille, laktovegetaristille vai lakto-ovovegetaristille. Tosin niistäkin resepteistä olisi saanut olla kuvia enemmän, sillä itse ainakin tahdon nähdä, millaista ruokaa yritän valmistaa (jotta voin edes hämärästi mallintaa, olenko tehnyt asioita oikein vain ihan päin mäntyä).

Pirjo Saarnian Ruoan terveysvaikutukset (2009) ei ole kasvisruokakirja, vaan siinä opastetaan, mitä ruokia kannattaa syödä hoitaakseen tai ehkäistäkseen tiettyjä sairauksia. Itseäni kiinnostivat erityisesti luvut Apua masennukseen, Alkoholin hyödyt ja haitat, Kahvia, vettä, teetä vai kaakaota? sekä Saako terveellistä halvalla? Kirjasta löytyy myös luvut mm. sydänystävälliseen syömiseen, tunnesyönnin hallintaan sekä painonpudotukseen. Mielenkiintoinen oli myös Ruoka-aineiden top 10 -aukema, josta sai mukavan kokoelman ruoka-aineista, joita kannattaa itseensä ahtaa. Plussaa myös suomalaisuuteen ja suomalaisiin ruoka- ja ruokailutottumuksiin keskittyminen!

Täysipainoinen kasvisravinto energisen jaksamisen ja hyvän olon perustana (2005) on Margit Kojon teos, joka pitänee lukea vielä ainakin toiseen kertaan läpi ennen kuin siitä saa imettyä kaiken tarpeellisen, valtavan tietomäärän, joka sillä on tarjolla. Kirja on nimittäin suurimmaksi osaksi pelkkää tekstiä: kuvina toimivat vain satunnaiset vihannespiirrokset sekä taulukkomallissa esitetty tieto. Puolet teoksen sivuista sisältävät reseptejä, mutta itse en niitä ainakaan kamalasti vilkuillut, koska koin kuvien puuteen ja hyvin tiiviin ohjetiheyden epäinspiroivaksi ja mielenkiinnottomaksi. Faktatieto tuntui välillä syövän kaiken oleellisen tiedon mennessään, sillä omaksuttavaa oli niin paljon, että vain vähän asioita jäi päähän. Ehkä tämä kirja kannattaa lukea vasta sitten, kun on saanut edes jotain perustietoja kasvisravinnosta.

Ensimmäinen suomeksi ilmestynyt ruokakuvitettu raakakeittokirja on Mea Salon Hellaton kokki - raakaravintoa kasviksista (2010). Teoksessaan Salo kertoo omakohtaisesti, kuinka raakaravinto vaikuttaa terveyteen, energiatasoon, virkeyteen ja ylipäänsä jaksamiseen. Kirja on kuvitettu ja taitettu kauniisti, joten sitä on jo sen takia miellyttävä lukea. Raakaravinnon ydinajatuksia onkin, että ruoan täytyy näyttää hyvältä ja sen esillepanoon täytyy nähdä vaivaa, jotta ruokailusta tulee mahdollisimman nautittava päivän kohokohta - se loistaa tästä kirjasta kauas. Teos vastaa perinteisiin kysymyksiin "mitä raakaravinto on?", "kuinka raakaravinnolla pysyy hengissä?" ja "mitä vaikutuksia raakaravinnon syömisellä on?" Sen lisäksi se motivoi ja antaa neuvoja, kuinka aloittaa raakaravintovalio. Hyödyllisiä vinkkejä löytyy myös muun muassa keittiötarvikkeiden hankinnassa sekä itsenäisen idättämisen aloittamisessa. Salo kertoo myös superruoista (tässä yhteydessä äärimmäisen ravintotiheät, runsaasti antioksidantteja ja muita arvokkaita aineita sisältävät kasvit) ja esittelee runsaan valikoimaan erilaisia raakaruokia. Tässäkin kirjassa otetaan loistavasti huomioon suomalaisuus ja sen huomioonottaminen ruokavalion rakentamisessa ja toteuttamisessa.

Superruokia syömällä terveeksi -kirjasta (2007) löytyy yli 110 sivua erilaisia superruokia (= terveellisiä ravintopommeja). Michael van Straten ja Barbara Griggs ovat tehneet hyvää työtä kuvaillessaan rikkaasti erilaisia ruoka-aineita ja niiden hyviä ja huonoja puolia sekä ottaneet selvää, mitkä ruoka-aineet edistävät jonkin sairauden, kuten esimerkiksi uupumuksen, ruoansulatus- tai iho-ongelmien, hoitoa. Kirjan lopussa onkin listattu kymmenen sairautta tai ongelmaa, joita voi ehkäistä oikeita ruoka-aineita suosimalla; mainittuna ovat myös riskiaineet, joita kannattaa välttää, sekä ehdotus viikon ruokalistasta. Kirjassa viitataan usein brittiläisiin, mikä vähän vie loistokkainta terää, mutta muuten teos on varsin monipuolinen ja virkistävä pakkaus siitä, mitä kannattaa syödä tunteakseen olonsa paremmaksi.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

Julkaisuvuosi: 1952
Sivuja: 223
Avainsanoja: eräelämä
Kirja minulle: Isä antoi kirjan joululahjaksi jouluna -09. Luin silloin ensimmäiset 40 sivua, puolen vuoden päästä seuraavat 40, ja nyt viimein loput.

Veikko Huovisen klassikkoteoksessa Havukka-ahon ajattelija kirjan päähenkilö, itseoppinut filosofi Konsta Pylkkänen, kutsutaan opastamaan linsessejä, Helsingin "rofessooreja", Kainuun korpiseudulle Lentuaan, kun nämä selvittävät paikallisessa linnustossa pesiviä loisia. Konstan valtteja ovat viekas huumorintaju, velmuileva ja hyväntahtoinen luonne sekä kyltymätön uteliaisuus maailman asioita kohtaan, kun hän tutkiskelee ympäristöään ja esittelee omia välillä varsin lennokkaitakin ajatuksiaan.


Tämä kirja on pitänyt lukea vuosikausia. Nyt sain sen listattua mukaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen ja kahlattua loppuun. Työtä se vaatikin, sillä koin Huovisen tajunnanvirtamaisen kerrontatyylin hyvin raskaaksi luettavaksi ja ehdin kirjassa reippaasti yli puolivälin, ennen kuin Konstan karisma puri minuun ja aloin nauttia tarinasta. Tajunnanvirtaan nimittäin tottui ennen pitkään, vaikka suurin osa Konstan lennokkaista filosofisista pohdinnoista taisi mennä minulla suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...

Kirjan rikkaus oli ehdottomasti ihana perinteinen Kainuun murre, joka hersyi sivuilla ja sai lukijan todella siirtymään 70 vuotta menneisyyteen. Itselle sen lukeminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä olen kasvanut Koillismaan alueella, ja noiden kahden murteet ovat varsin samanlaiset. Yllätyinkin kuullessani erään tutun kommentoivan, että tajunnanvirran lisäksi hänen ongelmanaan kirjaa lukiessa oli tuo kauhean vaikea murre ja sanasto, jota hän ei kyennyt ymmärtämään... Olisi kiinnostavaa tietää, onko jollain muullakin tällaisia kokemuksia.
Hän [Konsta] silitteli Mikkiä ja kissa hyrisi kurahdellen.
   - Sulla on mukava olla, eikö niin, Mikki? Syö sinä myyrän kinkkua, vaan jätä se hännänalus syömätä. Ethän sinä siitä hyövy mittään. Miltä se kuule myyrä maistuu aamuvaraisella? Eikö se pitäisi paistaa sinun saaliisi, hä-hääh! Pure, pure, katohan, pure, pure! Eikö ne maistu pahalta ne suolet? Sulla se on kuule mukava olla, ei tarvihe mennä ikinä pöllimehtään. Sinä oot kuule onnellisessa asemassa.
Kirjaa lukiessa oppi myös rutkasti sen ajan (40-luku) suomalaisesta elämästä. Vieraita kohtaan osoitettiin vieraanvaraisuutta: matkamiehet otettiin taloihin yöksi ja ruokittiin mahat täyteen. Kauppaa käytiin tavallisista elintarvikkeista, kuten maidosta ja kalasta, kun kauppoja oli harvakseltaan ja niihin oli pitkä matka. Miehet kävivät metsissä kaatamassa tukkipuita ja hoitivat peltotöitä, naiset taas siivosivat, pyykäsivät ja tekivät kotona ruokaa lasten temmeltäessä ympärillä. 

Tämä teos pitää joskus lukea uudemman kerran. Nyt, kun jopa tiedän pitäväni tarinasta, sujuu alkukin varmasti paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla ja saan kirjasta enemmän irti. Meillä on kotona Havu-niminen 11-vuotias karhukoira, ja häntä olen monesti Havukaksi sanonut...

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Ulla Appelsin - Lapsuus lahkon vankina

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 231
Avainsanoja: lahko, kartanolaisuus, uskonto, saarnamatkat, lapsisaarnaajat, elämänkerta, väkivalta
Kirja minulle: Kirjaston elämänkerta-hyllystä Kotimaisen kirjallisuuden aarteita -haastetta varten

Ulla Appelsinin kirjoittama Leevi K. Laitisen tarina kertoo Leevin elämästä kartanolaisuus-nimisen uskonlahkon painostuksen alla. Leevi annettiin kartanolaisten hoteisiin jo 4-vuotiaana, mistä lähtien poika kiersi lapsisaarnaajana ympäri Suomea, opetteli Raamattua eikä ikinä leikkinyt tai pitänyt hauskaa.
     Lapsuus lahkon vankina on järkyttävä ja koskettava tarina siitä, mitä uskonto voi tehdä ihmisille ja mitä ihmiset tekevät helvetin pelon edessä. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu 30-50-luvuille, jolloin Leevi oli vielä alle 20-vuotias ja osana lahkolaisuutta ja sen kauhuja. Materiaalina on käytetty niin oikeuden asiakirjoja, kirjeitä, monia lehtiartikkeleja sekä niin nimellisten kuin nimettöminä pysyvien henkilöiden lausuntoja.


Huh mikä kirja. Järkyttävää, että Suomessakin on ollut tällaisia uskonlahkoja, joissa ihmisiä hallitaan pelolla ja auktoriteeteilla. Pakko miettiä, että kuinka kukaan voi uskoa esimerkiksi siihen, ihmisen rankaiseminen pahoinpitelemällä on tämän omaksi parhaaksi, tai että seksi jopa avioliitossa on syntiä eikä lapsia saa tehdä.

Ei tästä kirjasta voi kauheita määriä sanoa. Pudistelin monta kertaa päätäni ihmisten hulluudelle, uskovaisuudelle ja tottelevaisuudelle. Elämänkerta on toteutettu varsin hyvin ja kerrottava asia on todella mielenkiintoinen. Järkyttävää on, että kirja on vain pari vuotta vanha, vaikka itse tarina on tapahtunut suurimmaksi osaksi jo 70 vuotta sitten.

Sen tästä kirjasta ainakin oppi, että hyvin puhuvat ihmiset voivat olla erittäin vaarallisia.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Anni Nykänen - Mummo

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 103
Avainsanoja: vanhukset, suomalaisuus, sarjakuva, huumori
Kirja minulle: Kirjastosta taasen etsin haaste-kirjaksi suomalaista sarjakuvaa - ja kyllähän kaikki nyt mummon tuntee!

Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvan ensimmäisessä kokoelmateoksessa seikkailee savolainen mummo, joka muuttaa maalta kaupunkiin pappansa kanssa ja on kyllä niin ihanan ihastuttava ja ilahduttava persoona ettei toista! Lyyli-mummo kyylää naapureita, juoksee "ilmais"tavaroiden perässä, pitää huolen, että jokainen saa masunsa täyteen mummon pöperöillä. Sarjakuvasta löytyy myös "savolaista kieroutta" ja huvittavaa juksauksen makua, kun mummo muun muassa käy virpomassa naapureille.


Kyllä suomalaisesta sarjakuvasta löytyy helmiä! Mummo-sarjakuvat ovat helppoja, yleensä kolmen kuvan strippejä, jotka leikkivät arkipäivän komiikalla. Kokoelmateoksen lukaisee reilussa varttitunnissa, mutta hymyn se todellakin saa nostettua kasvoille!
Anni Nykäsen Lyyli-mummo ei ole ollenkaan kärttyisä vanhus, vaan sen sijaan aktiivinen ja reipas seniori, jonka rypyt vain lisäävät traditionaalista mummotunnelmaa. Aina on valmiina iso kasa leivonnaisia ja pannullinen vahvaa kahvia keitettynä. Yhteiselämä Papan kanssa sujuu myös herskyen, kun vielä jaksetaan puristella pakaroita ja iloiten ruokkia nälkäisiä suita. Minua huvitti erityisesti mummon vegaani lapsenlapsi, jolle mummo yhdessä stripissä kiikuttaa puunpalaa syötäväksi, kun ei kanankoivet kelpaa.
Nykäseltä on ilmestynyt kaksi Mummo-sarjakuvateosta, mutta naisen mummo-blogista (josta ylemmäs stripit ovat peräisin) voi hakea riemukasta arkipäivän komiikkaa. Teosta voisi harkita ostavansa omille mummoilleen tai äidilleen, joista kukaan ei ole kirjallisuuden suurkuluttaja (eli eivät lue mitään kirjallisuutta). Luulen, että tästä löytyy samaistumispintaa monenlaiselle suomalaiselle.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Hanna Tuuri - Orapihlajapiiri

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 285
Avainsanoja: muutto, ulkomaat, kehitysvammaiset, sopeutuminen, ystävyys, äiti-tytär -suhde, yhteisöelämä
Kirja minulle: Kirjastosta ihan sattumalöytönä - tahdoin Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia varten jonkun kirjan, jossa suomalaiset olivat ulkomailla

Yksinhuoltajaäiti-Kirsi on päättänyt muuttaa Irlantiin teini-ikäisen tyttärensä Annin kanssa. Kirsi haluaa muutosta puuduttavaan, tyhjältä tuntuvaan elämäänsä Kuopiossa, kun taas Anni vastustaa lähtöä kaikin voimin - taakse pitäisi jättää niin paras ystävä Miia kuin vahvat muistot jo edesmenneestä mummosta.
     He aloittavat uuden elämän Knocknamurran yhteisössä: Kirsi avustaa kehitysvammaisia tyttöjä ja työskentelee yhteisön kutomolla, Anni taas ystävystyy kahden kylässä asuvan pojan kanssa ja koettaa koulun penkillä istuessaan ymmärtää vahvalla murteella puhuttua vierasta kieltä.



En ole tällaisten perinteisten psykologisten romaanien suurkuluttaja. Siispä alkusuhtautuminen Hanna Tuurin esikoisromaaniin oli vähän nihkeä, mikä on aivan typerää stereotypisointia. Tuurin teos on nimittäin oikein nautittava ja viihdyttävä tehopakkaus, jossa on mukavasti erilaisia henkilöhahmoja ja toimiva, joskin melko perinteinen, tarina.

Orapihlajan lehtiä
Teoksen loistavin osa on ehdottomasti sen nimi: Orapihlajapiiri kiinnitti heti huomioni. Se liittyy Knocknamurran yhteisön läheisyydessä sijaitsevaan kumpareeseen ja siellä kasvaviin orapihlajoihin...

Kirjassa ei esitellä tavanomaista irkkuelämää: ihmiset elävät yhteisössä saamatta työstään palkkaa, sillä yhteisön kulut kustantaa valtio. Lähimpään kylään on matkaa, mutta yhteisössä asuvat nuoret saavat kosketuksensa ulkomaailmaan yhteisön koulusta, jonne saapuu oppilaita pienen kylän ulkopuoleltakin. Kylä tienaa myymällä valmistamiaan punottuja koruja ja käsitöitä; mistään ei ole puute, sillä yhteisö huolehtii omistaan. Mielenkiintoinen vaihtoehtoinen elämäntapa - ihmiset viipyvät yhteisössä jonkin aikaa, tekevät oman osuutensa ja lähtevät, jos siltä tuntuu. Sopeutuminen vie Annilta ja Kirsiltä aikansa, mutta se on aika erilainen kuin jos muuttaisi ihan tavalliseen kaupunkiin.

Annin ja Kirsin kasvu kirjan aikana ei sinänsä tuo ihmisyydestä esiin mitään uutta. Kirjaa kerrotaan molempien näkökulmasta minäkertojalla, ja toisinaan tapahtumat sattuvat päällekäin. Ihmeellistä kyllä missään vaiheessa ei tullut toistamisen tuntua - erittäin suuri plussa siitä. Erittäin mukava kirja, josta ei sen kummemmin ole sanottavaa. Kehitysvammaisuutta käsitellään mielestäni hyvin ja avartavasti: tuodaan esiin, miten erilaisia ihmiset ovat ja miten erilaisuudetkin sopivat saman katon alle. Myös epilepsia esiintyy tarinassa voimakkaasti ja antaa lisätietoa sairaudesta.
Avasin matkalaukun ja kaivoin Mörön tyynykseni.
   - Mörkö on kyllä aika iso pakata mukaan, äiti oli sanonut. Se lajitteli tavaroita ja pakkasi. - Kumpparitkin pitäisi mahtua.
   Minä en sanonut mitään, mutta päätin, että karkaan: jos Mörkökin pitää jättää, ihan varmasti karkaan.
   - Pannaan kumpparit tulemaan talvivaatteiden kanssa postissa, äiti lupasi. Katsoin Mörköä. Se tapitti puuhelmisilmillään, oranssi teddykarvatukka pystyssä. - Ehkä olis parempi karata, se sanoi.
   Karata mihin, ajattelin. Painoin poskeni Mörköä vasten. Me oltiin vieraassa maassa. Mihin me voitaisiin mennä? Päätä kivisti, palelsi. Uni ei tullut enää ollenkaan.

s. 29

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa



Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 175
Avainsanoja: ihastus, rakastuminen, tytöt, teini-ikä, seksuaalinen suuntautuminen, perhe, kuolema, menettäminen
Kirja minulle: Kirjastosta; Finlandia Junior -palkinnon houkuttelemana

Valoa valoa valoa. Mimi antaa Mariialle valoa valoa valoa, kun on synkkää, kotona ei reagoida, koulussa on kurjaa, Tsernobyl räjähtää. Nuorten tyttöjen ihastuminen ja rakkaus antaa heille voimaa ja elämäntarkoitusta - enää he eivät ole yksin, vaan vierellä on joku, jonka kanssa jakaa suudelmia, harrastaa kokeilunhaluista seksiä, näytellä ullakolla, astella järven rannalla. Yhdessäolo on kuitenkin välillä kovin raskasta, sillä Mimi on usein hyvin surullinen.


Huh, mikä kirja! Hyvin mielenkiintoinen ja kiinnostavasti kirjoitettu, etenkin  kirjoitustyylinsä osalta.

Tartuin Valoa valoa valoa -teokseen, koska sen nimi putkahti viime vuonna useaan otteeseen pinnalle Finlandia Junior -voiton sekä tyttörakkaus-teeman ansiosta. Pieni kevyt läpyskä, jonka kanssa ei kauaa nokka tuhissut.
HYVÄT LUKIJAT!
   Tässä on esimerkki tavallisesta virheestä johon aloittelevat kirjoittajat sortuvat. Juuri sellaiset kuin minä. He antavat henkilöittensä olla tekemättä mitään. He päästävät henkilönsä jouten.
   Tarinan henkilöiden olisi hyvä kohdata jännittäviä seikkailuja tai ainakin täpärioä tilanteita.
   Olen varma että kirjailijat tutisevat naurusta kirjoittaessaan henkilöille hullunkurisia kohtauksia jotka todellakin naurattavat vain heitä itseään.s. 49

Tässä esimerkki kirjan kirjoitustyylistä. Kirjan minäkertoja, Mariia Ovaskainen, on 14-vuotias tyttö, joka kertoo hänen ja Mimin tarinaa Lukijoilleen. Hän puhuu yhtenään luovan kirjoittamisen oppaista, kertoo mitä kirjoittaa ja minkä takia sekä puhuttelee jatkuvasti lukijaa. En ole aiemmin törmännyt tällaiseen kirjoitustyyliin, mutta se on hyvin mielenkiintoinen ja antoisa lukea. Myös jollain tapaa huvittava, viihdyttävä. Kirja kannattaa lukea jo pelkästään tyylin takia.

Mariian ja Mimin tarinasta puuttuu lgb-tarinoille tavanomainen kulunut draama ja ahdistus. Huotarinen käsittelee seksuaalisuutta normaalina, tavallisuudesta poikkeamattomana asiana ja kuvaa rohkeasti tyttöjen välistä rakkautta ja intohimoa. Se on virkistävää ja tervetullutta Suomen nuortenkirjoihin. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan se, että vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 80-luvulle, seksuaalisuudesta annettu yleiskuva on hyvin liberaali. Mariia vihjaa jossain vaiheessa kirjaa, ettei Mimi ole hänen ensimmäinen tyttöystävänsä. Ehkä Huotarisen teoksen tapauksessa pitäisikin puhua enemmän siitä, että nuoret tahtovat kokeilla paljon erilaisia juttuja eivätkä siis automaattisesti lokeroi itseään suhteidensa perusteella - tai tällaisen kuvan kirjasta ainakin saa.
VALOA VALOA valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikään purje. Ei niin että hän olisi ollut lähdössä lentoon.
   Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä.
   Palava suru.
s. 11
Huotarisen käyttämä kieli on hyvin ronskia. Nuoret vittuilevat, panevat, polttavat tupakkaa. Tulin pariin kertaan miettineeksi, että tällaista kieltäkö yläkouluikäiset haluavat lukea. Kirjasta voisi saada aika monenlaisia vaikutteita riippuen ihan siitä, kuka sitä lukee (mutta niinhän se on varmaan muidenkin kirjojen kanssa). Mimistä jäänyt mielikuva on hyvin "cool", siisti - oman tiensä kulkija, ahdistunut surullinen teini, vähän salaperäinen ja salainen... Ylipäänsä kirja on aika cool, sillä rankatkin aiheet, kuten kuolema, tuodaan elämään mukaan, koska niitähän sattuu aina ja jokaiselle jossain vaiheessa. Ne jättävät kyllä jälkensä, jotka joku kestää ja joku toinen ei.

Lukekaa tämä kirja. Nuorille suunnattu, mutta ei se ole ennenkään estänyt aikuislukijoita tarttumasta johonkin teokseen. Kerrontatyyli on välillä poukkoileva, mikä sopii kirjalle paljon paremmin kuin suoraviivainen selostus. Tätä kirjaa pitää voi, muttei ole pakko, ajatella. Toivottavasti Huotarinen kirjoittaa lisää nuorisokirjoja.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Routasisarukset

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 398
Avainsanoja: fantasia/scifi-sekoitus, seikkailullisuus, perheet, kehittynyt teknologia, dystopia, luonnonvarojen käyttö, säännöstely ja rajoitukset yhteiskunnassa
Kirja minulle: Kirjastosta; kirjablogista bongattu

Routasisarukset aloittaa trilogiasarjan 2300-luvun dystopiasta: energiavarat ovat loppuneet, syntyvyyttä säännöstellään ankarasti, ydinperheen käsite on laajentunut ja muokkautunut. Synnytettävien lapsien perimää kontrolloidaan hyvin tarkasti ja hedelmällisyysikään kasvaneilta nuorilta riistetään lapsensaantikyky yhteisen hyvän vuoksi.
     Utu ja Marras Routa ovat kasvattisisarukset, jotka ovat olleet hyvin läheisissä väleissä koko lapsuutensa. Sitten Marras karkoitetaan Laaksosta, ja Utu tahtoo myös tutustua ympäröivään maailmaan - Laakso tuntuu liian ahtaalta ja pumpuliselta paikalta fiksulle omapäiselle tytölle.


Suomalainen fantasia ja scifi on katoava luonnonvara, joten mahtavaa, että joku - tai tässä tapauksessa jotkut - on tarttunut tähän oljenkorteen. Routasisaruksissa löytyy sekä ihan perinteistä scifiä kaikkine hyvin kehittyneine vempaimineen ja tulevaisuudenkuvineen kuin myös yliluonnollisuuksiin yltävää fantasiaa - ja vieläpä loistavasti toimivassa yhdistelmässä.

Lappalaisen ja Leinosen kehittämä tulevaisuuden maailma on todella mielenkiintoinen: Perheissä on harvoin vanhempien biologisia lapsia, ja vanhempia saattaa olla monta samaa sukupuolta edustavaa ihmistä. Maanviljely on peruselinkeino eikä lihaa enää juurikaan nautita - kala nähdään paljon parempana ravinnonlähteenä. Perheissä on useita adoptoituja lapsia, joita tiinettäret tuovat junalla ison määrän kerralla ja sijoittavat perheisiin. Energia on peräisin auringosta ja sitä käytetään hyvin säästeliäästä. Ihmisillä on kämmeköitä ja virtutatuointeja, jotka ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin nykyajan vehkeet. Omien lasten siittäminen on laitonta, jos siihen ei ole annettu erikseen lupaa (eli katsottu, että vanhempien perimät tuottavat terveen jälkeläisen), ja laittomista lapsista kehittyy usein sairaita ja epämuodostuneita yksilöitä.
- Draan sanoi, että meidän tulee luopua hedelmällisyydestämme ihmiskunnan pelastamiseksi. Meitä on liikaa. Laakso ei kukoista ellemme osaa antaa arvokkainta lahjaa pois. Jos emme rajoita olemassaoloamme, ellemme säännöstele syntyvyttä, luonto puolustautuu julmalla tavalla. Meidän on huolehdittava siitä, että vain kyvykkäimmät meistä jatkavat kansamme kulkua. Ja te Aikuisuuden riittiin osallistujat, te olette armoitettuja antamaan hedelmällisyytenne pois Laakson ja sen asukkaiden hyväksi. Teidänlaisia nuoria Laakso ja koko ihmiskunta tarvitsee.
s. 88
Kirjan hahmot ovat nuoria teini-ikäisille suunnattuun kirjaan sopivia ihmisiä. Kiinnostavia aineksia löytyy niin tyttö- kuin poikalukijoillekin, mikä on aika harvinainen piirre. Tarinaa kerrotaan sekä Marraksen että Utun näkökulmasta, ja mukaan mahtuu niin tunnehässäkkää kuin jengitoimintaakin. Perinteinen sanoma on, että jokaisen kannattaa olla oma itsensä, jotta tulee hyväksytyksi ja voi siten olla onnellinen ja nauttia elämästään paremmin. Mukavaa kevyttä luettavaa, joka saa myös pohtimaan, mihin meidän maailmamme on loppujen lopuksi suuntaamassa - millaiset luonnonmullistuket ja teknologiset ihmeet meitä vielä odottavat.

Tarina on mukavan kerronnallinen ja etenevä. Ylimääräistä kamaa -koppaan eivät lennä edes Rego Matkaajan lyhyet tarinat, jotka valottavat historiaa kirjassa edettäessä. Kirjassa on nokkelia uusia keksintöjä, joiden avulla kommunikoida, samoin kuin uudenlaisia ihmisryhmiä, joihin on välillä sekoitettu taikuutta ja välillä vain värjätty hampaat siniseksi. Ainoa miinus on välillä köykäiseksi jäävä nimistö - luonnonnimet ovat mukavaa luettavaa, mutta esimerkiksi Laurava, Ronjana ja Juhano ovat melko tylsiä johdannaisia meidän päivän perusnimistöstä. Samoin paikannimet ovat vain kuivia yleisnimiä, sillä kai nyt taivasta löytyy muualtakin kuin Taivaasta ja metsää myös Metsän ulkopuolelta.
Marras oli kuiskuttanut minulle viimeisenä iltana Laaksossa, että oli todella olemassa kaupungit Meri, Taivas ja Metsä. Ja että oikeastaan meidänkin kaupunkimme oli vain pieni osa yhtä suurta kaupunkien vyöhykettä, joka levittäytyi laaksoihin ja niille alueille, joissa vielä oli asuinkelpoista maata jäljellä. Isä taas väitti, että kaupunkeja oli vain yksi ainoa, koko maailman kattava, ja toisenlaisista kaupungeista oli turha haaveilla. Maailma laaksomme ulkopuolella oli ihan samanlainen kuin täälläkin.
s. 10
Mukaansatempaava kirja. Seuraava osa, Hiekkasotilaat, on jo ilmestynyt, joten pitää lähteä sitä metsästämään!

Sami Hilvo - Viinakortti

Julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 208
Avainsanoja: sotaisa Suomi, seksuaalinen suuntaumus, salattu rakkaus
Kirja minulle: Kirjastosta: Pekka Haaviston presidenttikamppanjaan liittyneestä blogitekstistä bongattu kirja

Kun isoäiti kuolee, siirtyy Mikael asuttamaan vanhaa mummolaansa. Jo aikaisemmin menehtyneen isoisän kaapeista löytyy menneisyydestä asioita, joista kukaan ei ole puhunut: viinakortin välistä lämminhenkinen kuva Urhosta ja Toivosta, nippu sota-aikaisia kirjeitä. Mikael tuntee uutta yhteenkuuluvuutta isoisänsä kanssa, kun paljastuu, että myös tämä on ollut homo.
      Pojanpoika kaataa konjakkilasin toisensa jälkeen, kun menneisyydessä isoisä on hakenut lohtua ja turvaa Toivon sylistä. Sami Hilvon Viinakortti on tarina sota-ajan salatusta rakkaudesta, kielletyistä tunteista, kulissien ylläpidosta samoin kuin nykyajassa elävän nuoren miehen matkasta itsensä hyväksymiseen.


Pistin kirjan lukulistalle, koska teoksen sanottiin kertovan toisenlaisen tarinan Suomea puollustaneesta sotilaasta. Homokirjallisuus kiinnostaa, vaikka harvoin ne tarjoavat mitään uutta - kuten ei tämäkään.

Kirja oli nopealukuinen ja olisi ehkä ansainnut vähän paremman huomion kuin mitä sille annoin. Pläräsin sivuja eteenpäin, sillä kirja poukkoili yhden kahden sivun pätkissä Urhon tarinasta Mikaelin sanottaviin. Olisin mieluummin keskittynyt yhteen tarinaan vähän pidemmäksi aikaa, nyt kokonaisuudesta jäi vähän paloiteltu kuva. Toisaalta taas kertomistahdille oli syy, sillä kohtaukset, joilla näitä kahta tarinaa kerrottiin, olivat todella pieniä eivätkä siis varsinaisesti jääneet kesken toisaalle siirryttäessä.

Wikipedian mukaan "teos pohjautuu paljolti Kansallisarkistossa säilytettäviin sotapäiväkirjoihin ja kahden rintamasotilaan väliseen kirjeenvaihtoon - -." Surullista. Minua on aina koskettanut salattu, kielletty rakkaus, jolle kukaan ei anna hyväksyntää, joten siinä mielessä Urhon ja Toivon rakkaustarina on varsin lähellä omia mielenliikkeitäni. Eihän sota-aikaan sijoittuvassa homorakkaudessa voi mitenkään olla mitään muuta onnellista kuin lyhyet salatut hetket rakkaan kanssa, joista ei kuitenkaan voi kellekään inahtaa. Kulissit ovat sydäntäriipaisevaa luettavaa, kun kaiken pitäisi olla aivan toisin.

Hilvo saa hatunkohotukseni käyttämästään kielestä. Sitä oli miellyttävä ja sujuva lukea, sopi tarinan tyyliin. Kahden miehen välistä rakkautta kuvataan kursailematta varsin suoraan ja aika rajuja sanoja käyttäen. Seksin kuvailu kaunokirjallisuudessa on aina mielenkiintoista, sillä toisinaan se ohitetaan kokonaan vain pienellä vihjauksella, kun taas toisinaan, kuten tässä, yllytään kuvailemaan itse aktia: siiihen johtavia, sen aikaisia ja sen jälkeisiä tapahtumia ja tuntemuksia. Hilvon sanat maalaavat kuvan kahdesta mielestä, jotka haluavat toisiaan fyysisesti mutta osoittavat myös hellyyttä toisilleen välittävin kosketuksin ja katsein. Minusta varsin inhimillinen ja todentuntuinen kuvaus.

Ihan mukava kirja, mutta jostain syystä odotin jotain enempää. Olihan tässä kuvaus siitä, että myös niin heteronormatiivisen Suomen armeijan joukossa on ollut ja on yhä homoja, mutta minulle Mikaelin osuus tarinassa jäi lähinnä tarinankertojaksi ja ryyppääjäksi satunnaisin homokohtauksin. Aika laimeaa. Olisi ehkä pitänyt lukea vähän rauhallisemmin.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Emma Donoghue - Huone

Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 325
Avainsanoja: äiti-poika -suhde, sieppaus, seksiorja, vanki, psykologinen romaani
Kirja minulle: kirjaston uutuus-hyllystä

Emma Donoghuen Huone kertoo tarinan viisivuotiaasta Jackista ja tämän Äidistä, jotka asuvat Huoneessa, jossa on muun muassa Sänky, Matto ja Pöytä. Jack on asunut Huoneessa koko ikänsä ja uskoo, että Huone on koko maailma, ja piippaavan Oven ulkopuolella alkaa Ulkoavaruus. Vain hän ja Äiti ovat oikeita eläviä ihmisiä, ja televisiossa näkyvät hahmot asuvat esimerkiksi Sairaalaplaneetalla sen mukaan, mitä kanavaa katsotaan.
     Huone on vahva psykologinen romaani, joka kuvaa elämää yhdessä pienessä huoneessa viisivuotiaan pojan näkökulmasta. Se kuvaa Äidin tuskaa, kun vankilassa on vietetty jo seitsemän vuotta, kun vapautuminen ei näytä mahdolliselta eikä pieni poika ymmärrä tilanteen ahdistavuutta ja surullisuutta.


Monet ovat jo lukeneet tämän kirjan kevään aikana, minkä takia tartuinkin teokseen. Pidän psykologisista romaaneista enkä ole aiemmin lukenut tämän tyyppisiä vankiteoksia. Viisivuotiaan pojan näkökulmasta kirjoittaminen toi mieleen Pojan raidallisessa pyjamassa, mutta tämä teos ei muuten tuota tarinaa muistuttanutkaan.

Jack on viisivuotiaaksi pojaksi hyvin poikkeava tapaus. Hän osaa lukea ja kirjoittaa, mikä aluksi tuntuu todella epärealistiselta, mutta kun ajattelee erityisolosuhteita, missä poika ja tämän äiti elävät, muuttuu ajatus paremmin hyväksyttäväksi. Merkkejä jälkeenjääneestä kehityksestä ovat taas muun muassa rintamaidon imeminen sekä täysi tietämättömyys maailman asioista sekä sosiaalisten kontaktien puuttuminen. Pojan paras ystävä on tv:ssä esitettävän piirretyn Dora-tyttö.

Kesti hetken, ennen kuin kirjoitustyyliin tottui. Oli aluksi hyvin puuduttavaa lukea pojan ajatuksia, kun tämä toisti samoja asioita mielessään kerta toisensa jälkeen. Aikuisen on hankala hahmottaa saatikka muistaa, millaisia pienten lasten ajatukset ovat, mutta Donoghue oli onnistunut hommassa mielestäni ihan riittävän hyvin. Olisi kiinnostavaa tietää, millaista taustatyötä kirjailija on tehnyt ennen teoksen kirjoittamista - kuinka hän on päätynyt kuvaamaan lasta juuri tällä tavalla.

Kirjan loppua kohden lukumielenkiintoni nousi eksponentiaalisesti, ja etenkin puolivälin jälkeen ei enää haluttanut laskea kirjaa käsistään. Mitään spoilaamatta mainitsen vain, että itse ainakin kyseenalaistin Jackin nopean kehittymisen kirjan loppupuolella enkä voinut olla miettimättä, miten nopeasti lapsi sopeutuu erilaisiin tilanteisiin. Ehkä joku enemmän lasten kanssa aikaa viettävä osaisi valaista tätä?

Jackin ja Äidin suhde oli omalla tavallaan hyvin liikuttava. Äiti oli pyrkinyt kasvattamaan pojan niin hyvin kuin vain heidän pienessä maailmassaan pystyi - esimerkiksi ulkomaailmasta kertomatta jättäminen on loppujen lopuksi hyvin ymmärrettävä ratkaisu. He leikkivät joka päivä keskenään ja loivat oman päivärytminsä, josta Jack nautti ja piti ainoana oikeana (ja mahdollisena) tapana elää. Jackin näkökulma esti liian Äidin päänsisäisen sekamelskan näkymisen, mutta aina silloin tällöin myös pieni poika huomasi, että Äidillä oli vaikea olla - hän totesi Äidin olevan tällöin "Poissa". On hankala kuvitella, kuinka vaikeaa on elää pienessä huoneessa vuosikausia tietäen, mistä kaikesta jää sinä aikana paitsi. Toisaalta on taas uskomatonta huomata, kuinka ehdoitta Äiti rakastaa poikaansa, joka on kuitenkin hänen vangitsijansa teoista lähtöisin - ainakaan lapsi ei missään vaiheessa kokenut minkäänlaista inhoa, halveksuntaa tai syrjintää ainoalta ihmiskontaktiltaan.

Pidin tästä kirjasta. Jopa sen verran, että voisin suositella sitä luettavaksi muillekin. Vaikeaa aihetta - seksiorjuutta ja vuosikausien vangitsemista - on paljon helpompi lähestyä pienen lapsen näkökulmasta, kun kaikki vaikeat asiat jäävät vain epämääräisiksi sängyn ääniksi eikä Äiti paljasta lapselleen, kuinka kovasti kärsii. Minusta hyvä katsaus aiheeseen, joka aina tasaisin väliajoin (valitettavasti) tulee esiin mediassa. Se myös tarjoaa näkökulman siihen, millaista äidinrakkaus ja lapsen ehdoton luottaminen vanhempaansa on.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Kirjakausi taas avattu

Olen herännyt kevätuurastuksestani pari viikkoa sitten. Lopputalvi ja koko kevät menivät aivan kokonaan ylioppilas- ja pääsykokeisiin valmistautuessa eikä omatuntoni juuri sallinut kaunokirjallisuuteen koskemista. Nyt pääsykokeista on jo kaksi viikkoa aikaa ja sen kyllä huomaa: olen ehtinyt lukea niin paljon kirjoja ja viettää niin vähän aikaa koneella, etten ole saanut yhtäkään arvostelua kirjoitetuksi!

Viime aikojen lukemistoa:
Monia kirjoittajia (suomalainen) - Johdatus arkeologiaan
Thomas Hylland Eriksen - Toista maata? : johdatus antropologiaan
Cecelia Ahern - Thanks for the Memories
Stephenie Meyer - Epäilys
Stephenie Meyer - Breaking Dawn
Julie Anne Peters - Keeping You A Secret
Emma Donoghue - Huone
Sami Hilvo - Viinakortti
Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Tällä hetkellä luettavana:
Cecelia Ahern - Tyttö peilissä
Eija Lappalainen ja Anne Leinonen - Routasisarukset
Daniel Glattauer - Alle sieben Wellen (Joka seitsemäs aalto)

Onko jotain erityistä kirjaa, josta ihmiset haluaisivat kuulla mielipiteen?

torstai 26. huhtikuuta 2012

Madventures - Mad World: Seikkailijan atlas

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 352
Avainsanoja: tietokirjallisuus, matkustaminen
Kirja minulle: Suomalaisesta kirjakaupasta

Mad World - Seikkailijan atlas  on tunnettujen Madventures-televisiosarjan tekijöiden Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin kolmas maailmanmatkailuun liittyvä kirja. Tässä teoksessa esitellään 225 valtiota ja aluetta parhaimpine menovinkkeineen ja -aikoineen. Mukana on myös koko maailman kattava yksityiskohtainen kartasto sekä kirjan loppuosassa erilaisia matkavinkkejä sekä Seikkailijan maantiede-osio, jossa syvennytään mm. väestönkasvuun ja erilaisten uskontojen ilmenemiseen eri puolilla maailmaa.


Kuten ennustin, tämä kevät on mennyt tiukasti kaikenlaisten koulu- ja opiskelukirjojen parissa. Siksi olikin hyvä, että tämä teos ilmaantui näköpiiriini ja saatoin hetken aikaa esittää, että opin maantietoa myös tätä tavatessani. Mad World -teoksen sain joululahjaksi, mutta joululomalla siihen tuli tutustuttua vain maatietojen osalta. Nyt olen tutkiskellut kartaston läpi sekä lukenut Seikkailijan maantieteen, joka muun muassa sai minut viimein kääntymään kasvissyöjien joukkoon.

Mad World on loistoteos suomalaisilta matkaajilta suomalaisille matkaajille. Siinä kohderyhmänä on selvästi suomalainen "travelleri", joka tahtoo tietää ulkomaailmasta kaikkia hauskoja pieniä jippoja, joita kohti maailmalla voi suunnistaa. Kirja painottaa ekomatkailua välillä vähän ärsyttävänkin paljon, mutta onhan se kyllä tärkeä asia, jota ihmisten ei pitäisi unohtaa etenkään valmiita pakettimatkoja varatessaan.

Kirjan parasta antia olivat ehdottomasti Madventures-sarjan varrelta kerätyt matkakokemukset: Rikun ja Tunnan (Tuomaksen) matkapäiväkirjat kertovat muun muassa, miten pääsee juttusille Rio de Janeiron pahamaineisen slummialueen pomon kanssa, miltä näyttää Tsernobylin tuhoamassa aavekaupungissa ja millaista on ottaa osaa kuoleman jumalia palvovien aghorejen rituaalimenoihin.

Rikun ja Tunnan käyttämä kieli on pitkin kirjaa mukavan rempseää, rentoa ja hyväntuulista. Se saa lukijan eläytymään kerrottavaan asiaan ja toimii myös vaikuttavana retorisena keinona. Stadin slangin käyttö meinasi välillä aiheuttaa lieviä kysymysmerkkejä, mutta vähintään asiayhteys kertoi, mitä kullakin vierasperäisellä termillä haettiin takaa.

Maatiedoissa jokaiselle esiteltävälle maalle tai alueelle nimetään perinteiset lukutiedot, joista mielenkiintoisimpia ainakin itselleni olivat maassa käytetyt kielet sekä HDI (inhimillisen kehityksen mittari) -luku. Lisäksi kerrotaan, milloin maahan kannattaa matkustaa, mitä siellä kannattaa "tsekata", "safkata & juoda", ja mikä on "mestalle ominaista". Lisäksi ekstratietona löytyy myös maalle sopiva motto (yleensä jokin tervehdys maan kielellä) sekä jokin "hämmentävä tosiasia", kuten esimerkiksi Suomella: Suomi on valittu maailman parhaaksi paikaksi elää ja tuoreen kyselytutkimuksien mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä. Tätä ei voi käsittää.

Kaiken kaikkiaan todella kattava ja monipuolinen kirja. Mad World jos mikä nostattaa matkakuumeen!

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

John Ajvide Lindqvist - Ihmissatama

Julkaisuvuosi: ruotsiksi 2008, suomeksi 2009 
Sivuja: 514
Avainsanoja: kauhu, meri, perhe-teema, alkoholismi, menetys, kuolema, paranormaalit ilmiöt
Kirja minulle: kirjastosta

Kuusivuotias Maja katoaa Domarön saaren läheisellä majakkasaarella isänsä Andersin ja äitinsä Cecilian kauhuksi. Lumessa ei näy jäljen jälkeä eikä tyttöä löydy.
     Anders palaa menetyksen musertamana Domaröhön löytääksen rauhan alkoholin ja syyllisyyden piinaamasta elämästään. Samaan aikaan saarella alkaa tapahtua selittämättömiä: postilaatikoita tuhotaan, taloja poltetaan ja tuntuu kuin läsnä olisi jokin voima. Myöskin meri käyttäytyy selittämättömästi. Anders haluaa vain pienen tyttärensä takaisin.
     Ihmissatama on tarina vuosikymmeniä kestävästä vihasta ja menetyksestä, selittämättömistä katoamisista ja meren jatkuvasta, uhkaavasta läsnäolosta. Pienen saaren asukkaat pelkäävät suurta ja voimakasta merta ja koettavat pysyä aaltojen ulottumattomissa. Mutta meri seuraa heitä kaikkialle.


Tämän kirjan lukemiseen taisi kulua viitisen viikkoa eikä syynä ole ainakaan se, ettei kirja olisi ollut kiinnostava. Sen sijaan ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeisiin luku vievät suurimmat lukuinnot mennessään eikä pää vain jaksa jatkuvaa sivujen tuijotusta.

Luin viime talvena Lindqvistin erään toisen kirjan, Ystävät hämärän jälkeen, jonka innoittamana tahdoin tutustua Lindqvistin muihin teoksiin. Pidin Ihmissatamasta huomattavasti enemmän kuin Ystävät hämärän jälkeen:stä, jossa oli aivan liikaa erilaisia kertojanäkökulmia ja hyvin polveileva tarina. Ihmissatama on paksu romaani, yli 500 sivua, mutta tarina on hyvin ehyt ja suoraviivainen, vaikka välillä palataan menneisyyteen, jotta erinäisiä tapahtumia saataisiin avattua paremmin. Kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa. Lindqvistin voikin sanoa pitävän hyvin huolen siitä, että lukijan kysymyksiin löytyy vastauksia.

Kirjan päähenkilö, Anders, on ehkä noin kolmenkymmenen paremmalla puolella oleva ruotsalainen mies, joka on menettänyt ainoan tyttärensä täysin selittämättömällä tavalla. Hän on parin vuoden sisällä alkoholisoitunut ja siten menettänyt myös vaimonsa, joka ei kestänyt tuskassa rypevää aviomiestä. Andersin jatkuva juopottelu tuntuu lähinnä säälittävältä, mutta hän johtaa tarinaa välillä tyhmänrohkeastikin eteenpäin.

Toisena kertojahahmona toimii Simon, Domarön kesäasukkaasta vakituiseksi saarelaiseksi muuttunut vanha mies, joka tienasi elantonsa taikuritempuilla. Hän on mukava vanha mies, jolla on järkevä ote elämään ja joka on yhdessä Andersin isoäidin Anna-Gretan, tomeran vanhan naisen, kanssa. Lindqvist tuo Simonin taikuritarinan aika onnistuneesti mukaan tarinaan, vaikka se lohkaisee kirjasta melkoisen osan ja olisi ehkä voinut olla myös tiivistetympikin.

Andersin ja Simonin lisäksi teoksen edetessä tutuiksi tulevat useat saaren asukkaat, jotka toimivat hyvinä pelinappuloina mutta joihin ei - onneksi - syvennytä kauhean tarkasti. Kaikki henkilöhahmot ovat kuitenkin eheän tuntuisi kokonaisuuksia, mikä sopii hyvin Lindqvistin tyyliin: mies suunnittelee tarinansa selvästi hyvin tarkkaan ja yksityiskohtaisesti.

Teoksen edetessä kauhun ilmapiiri tiivistyy, kun saaren menneisyydestä paljastuu kammottavia asioita, jotka osaltaan selittävät ihmeelliset katoamiset ja saarelaisten pelokkaan käyttäytymisen merta kohtaan. En pelästy helposti, mutta tätä kirjaa tuli luettua usein illalla ennen nukumaan menoa, ja silloin valojen sammutettua piti kyllä ummistaa silmät tiukasti ja vakuuttaa itselleen, että ei siellä kukaan katsele. Lindqvist onnistuu ainakin minusta luomaa hyvin toimivan kauhun tunnelman, mikä omalla kohdallani usein kauhutarinoista puuttuu!

Meri on tässä tarinassa hyvin mielenkiintoinen luonnonilmiö. Se hallitsee ihmisten elämää, tarjoaa runsaita kalasaaliita mutta muistuttaa myös vaarallisesta puolestaan. Se on vihamielinen ja vihollinen, eikä kukaan uskalla uhmata sen valtaisaa mahtia. Hyvin terve uusi näkökulma saaristolaiselämään, jossa meri yleensä on ihana ja kaivattu asia. Ihmissatamassa taas tulee ilmi, että ihmiset tahtoisivat päästä merestä eroon, jos se vain olisi mahdollista.

Aion luultavasti tutustua myös muihin Lindqvistin kirjoihin. Kirjat ovat kunnon tiiliskiviä eikä niitä välttämättä lue kauhean nopeasti, mutta miehellä on oma persoonallinen kerrontatyylinsä ja myös ainekset kunnollisen, selkäpiitä karmivan kauhun kirjoittamiseen.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Katja Kettu - Kätilö

Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 348
Avainsanoja: suomalaisuus, sota-aika, rakkaus, uskonto, rankat aiheet
Kirja minulle: tädiltä lainassa

Kätilö kertoo tarinan Lapin sodasta, jonka alussa suomalainen kätilö ja saksalainen SS-upseeri kohtaavat ja rakastuvat. Tapahtumat ehtivät kulkea lähes vuoden päivät, joiden aikana ehditään kokea monenlaisia synnytyksiä, katsoa useita surullisia ihmiskohtaloita ja nähdä, mitä ihminen on valmis tekemään rakkauden vuoksi. Suomikaan ei ollut aivan viaton toisen maailmansodan temmellyksissä.


Automatka pääkaupunkiseudulta pohjoiseen kestää kymmenisen tuntia, ja täti tarjosi aamulla luettavaksi uutta Kätilöä. Tästä kirjasta olen kuullut ja lukenut paljon, koska hyvin moni kirjabloggaaja on tähän jo tutustunut. Lukemisen arvoinen kirja, kaikki ovat toitottaneet. Lähdin tutustumaan teokseen kuitenkin vähän nihkeästi, koska teemamaailma ei ole omaani, tapahtumat eivät vaikuttaneet mielestäni kauhean kiinnostavilta ja ennen kaikkea, kansi on ruma.

No, olihan tämä loppujen lopuksi ihan luettava teos. Suurimman hehkutuksen saa ehdottomasti Ketun käyttämä kieli: teoksen vuoropuhelut käydään Lapin murteella, mikä on elävää, leveää ja sanastoltaan hersyvää. Yleiskielellä kirjoitettuna tämä olisi ollut huomattavasti tylsempi kokemus.
- Saat pensalippuja.
- En mie tartte, met saame sakemannien pensat.
- Auta.
- En mie voi.
- Voit sie. Sie voit järkätä.
- Vaan en järkhää. Ei se ole ihimisen paikka.
- Kylä mie pärjään.
Muutenkin sanavalinnat ja ilmaisut ovat välillä todella rivoja ja rankkoja, mikä lisää tapahtumien kuvailun mielenkiintoa ja ainakin minulla kohensi lukumukavuutta huomattavasti. Kätilö käytti paikka paikoin todella voimakkaasti eri synonyymejä (suurimmalta osin hyvin puhekielisiä ja murteellisia) kuvaamaan jotain samaa asiaa, kuten esimerkiksi kuvaamaan huoramaista naista.

Supersuuri plussa tulee myös totta kai siitä, että kirjassa puhuttiin Saksasta ja mukana oli myös saksankielisiä ilmaisuja ja repliikkejä!

Tämä olisi varmasti hetkauttavaa luettavaa niille, jotka ovat kokeneet Lapin sodan, taikka niille, jotka pitävät Suomen osuutta Saksan hirmuteoissa mitättömänä. Voisi olla paljon pureskeltavaa, koska tarina perustuu tositapahtumiin: vankileireihin ja saksalaissotilaiden sotamorsiamiin.

Tapahtumia ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, mikä sinänsä antaa lukijalle vähän lisäpurtavaa muttei toisaalta pidätä jännitystä yllä loppuun asti. Näkökulmia on kolme, kätilön, tämän rakkaan ja lisäksi Kuolleen Miehen vuonon mökissä elelleen vakoojamiehen kirjekokoelma tyttärelleen. Teoksen alussa tapahtumien kulku on epäselvää, mutta tarjoaa tyydytyksen tunteen, kun tarinassa päästään eteenpäin ja palasia alkaa tulla lisää. Kirja ei ainakaan tuota pettymystä loppuratkaisujen suhteen, vaan ne tuntuvat jopa jossain määrin realistisilta – paljon dramaattisempiinkin lopetuksiin kun olisi myös mahdollisuus.

Ketun Kätilö on rakkaustarina sodan keskellä, jossa on hyvin paljon erilaisia uhrauksia. Sinällään ymmärrän, miksi niin moni tästä kirjasta pitää, mutta toivon, että ehdin tälle vuodelle lukea vaikuttavampiakin suomalaisia romaaneja.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Suomalaisia dekkareita?

Moi!

Tämän blogin lukijalistalla on jo sen verran ihmisiä, että ajattelin löytäväni teistä varmasti jonkun, joka osaa auttaa minua kirjapulmassani.

Tahtoisin tutustua dekkarikirjallisuuteen ja erityisesti suomalaiseen sellaiseen. En ole juuri koskaan ollut kovin kiinnostunut jännitystarinoista, mutta tahtoisin kuitenkin antaa niille mahdollisuuden. Suomalaiset ovat loistavia kirjailijoita, ja pidän suomalaisesta miljööstä, joten paras tapa tutustua uuteen asiaa on yhdistää siihen jotain tuttua turvallista.

Hakusessa on siis teos, joka ei välttämättä olisi mikään kauhean pitkä tiiliskiviromaani. Tahdon jonkun intensiivisen jännitystarinan, jossa ei ole ennalta arvattavaa lopputulosta, nopea kerrontatyyli eikä kauheaa määrää sivujuonia. Naishahmot ovat aina suurta plussaa.

Ehdotuksia otetaan mielellään vastaa myös muilta kirjailijoilta kuin Ilkka Remekseltä, Reijo Mäeltä ja Leena Lehtolaiselta, mutta toki heidänkin parhaimmistoaan saa tuoda esille.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Bo Carpelan - Kesän varjot

Julkaisuvuosi: 2007 
Kesto: 5 h 50 min
Avainsanoja: vanhuus, menneisyys, lapsuus, muistot, sota-aika
Kirja minulle: Herätteenä kirjaston äänikirjahyllystä

Bo Carpelanin Kesän varjot voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2005. Teos kertoo Matthiaksesta, joka vanhana, lähes eläkeikään ehtineenä miehenä palaa Bergiin, taloon, jossa lapsena tuli vietettyä aurinkoisia kesäpäiviä.
     Kirja jakautuu neljään osaan, joissa kaikissa käydään läpi niin nykyhetkeä, jossa vanhat ihmiset pohtivat maailman menoa ja muistelevat menneitä, ja palataan menneeseen, jolloin lapset vielä leikkivät ja sota oli varjona päiden yllä.


Halusin tutustua Carpelanin johonkin teokseen, ja Finlandia-voittaja sattui silmään äänikirjahyllystä. Tätä aiemmin tuttavuuteni äänikirjoihin on rajoittunut  Harry Pottereiden kuuntelemiseen Stephen Fryn lukemana (joka tekee aivan loistavan suorituksen, suosittelen!) sekä Sormusten ritarit -teokseen, jonka sain vuosien aikana hiellä ja tuskalla kahlattua läpi niin luetussa kuin kuunnellussa muodossa. Molemmat tuttavuudet olivat jo kertoneet minulle, että äänikirja vaatii kuuntelijaltaan paljon: täytyy koko ajan keskittyä ja pinnistellä lukijan äänen mukana, ja menetetyt hetket pysyvät menetettyinä, sillä äänitteen kelaaminen takaisinpäin kestää totta kai huomattavasti kauemmin kuin jos joutuisi lukemaan kirjasta jonkun kappaleen uudestaan, kun ajatukset olivat vaellelleet muualla...

Eli joo, sanon suoraan, että tämä äänikirjahomma ei tosiaan ole minun juttuni ainakaan tällä hetkellä. Olen ilmeisesti aivan liian tottunut kuuntelemaan musiikkia mp3-soittimellani, ja silloin musiikki vain velloo ympärillä eikä siihen tarvitse keskittyä. Niin kävi, että metrossa ja bussissa istuessani, ja jopa kävellessäni, huomasin aina ajattelevani ihan muuta kuin sitä tarinaa, jota korviini juuri luettiin. Aivotoimintani on liian aktiivista tällaiselle "lukutavalle".

Siispä en saanut tästä teoksesta juuri mitään irti. Lukijan ääni oli ihan miellyttävä, ja hän luki sopivalla tahdilla, mutta tarina tuntui aika pitkäveteiseltä ja huomattavasti pidemmältä kuin mitä se luultavasti oikeasti onkaan (ainakin päätellen kirjan koosta). Muutenkin Carpelanin kirjoitustyyli ei todennäköisesti olisi iskenyt minuun edes kirjana luettaessa, sillä miehen kerrontatapa on melko verkkaista, ja minä taas tykkään enemmänkin minimalismin suuntaisesta tyylistä.

Tarina ei oikein onnistunut tempaisemaan mukaansa, ja taisin bongata kirjasta vain yhden mielenkiintoisen hahmon. Järd on nuori opiskelijanainen, joka vaikutti todella iloiselta, pirteältä sekä positiivisesti ja optimistisesti ajattelevalta ihmiseltä. Hän jutteli hyväntuulisesti vanhojen ihmisten kanssa, ja eritoten minulle muistuu mieleen yksi kohta (jonka vahingossa kuuntelin kaksi kertaa, kun en muistanut, missä olin menossa...), jossa Järd juttelee Matthiaksen ja Sonjan, Matthiaksen nuoruudenystävän, kanssa musiikista, kirjallisuudesta ja maailmasta yleensä.

Teos hyppeli ajasta toiseen, ja äänikirjana kuunneltuna vaihdokset olivat toisinaan vähän hämmentäviä. Varsinkin, kun unohdin välillä kuunnella ja sitten saikin miettiä, että missäs nyt liikutaan. Mutta se on kyllä ihan oma vikani! Miljöönä tässä kirjassa toimi pääasiassa Berg, suuri vanha kartano, jota nykyaikana ollaan jo purkamassa mutta jossa Matthias viettiä lapsena paljon aikaa. Luulen, että enemmällä keskittymisellä olisin ollut hyvinkin kiinnostunut menneestä ajasta, koska osa tarinaa sijoittui suunnilleen talvi- ja jatkosotien aikaan. Erityisesti lapsen näkökulma olisi ollut varmasti kiinnostava. Nyt kyllä vähän harmittaa, että sivuutin tämän.

Kirjasta huomasi, että se sijoittui suomenruotsalaiseen ympäristöön. Nimet olivat ruotsipainotteisia, ja myös kartanoympäristö ja vähän parempi asema yhteiskunnassa välittyivät mieleeni asti. En ole paljoa tutustunut suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen, joten tämä oli kiva virkistys sillä saralla! Kirjavan kammarin suomenruotsalainen lukuhaaste saa tältä erin vähän jatkoa.

Ehkä annan Carpelanille vielä toisen, kunnollisen yrityksen vakuuttaa minut. Täytyyhän herrassa jotain olla, kun palkintojakin on tippunut.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Sari Vuoristo - Säätiedotus merenkulkijoille

Julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 231 (kovakantinen)
Avainsanoja: luonto, perhe, rakkaus, ystävyys, rankat aiheet (kuolema), suomalaisuus, meri ja sen läheisyys, matkustaminen
Kirja minulle: Kirjaston novellihyllyltä

Sari Vuoriston novellikokoelma Säätiedotus merenkulkijoille sisältää kymmenen novellia, jotka jollain tapaa kaikki käsittelevät merta: sen läheisyyttä ja merkitystä elämässä, miten se koetaan ja miten se ilmenee jokapäiväisessä arjessa.
     Miljöönä toimii Suomen lisäksi myös Grönlanti, Kreikka ja Espanja. Yhdessä novellissa palataan juuri kahden vuoren purjehdusmatkalta kotiin, toisessa keski-ikäinen mies potee sairaalloista vesipelkoa, ja kolmannessa käsitellään perheväkivaltaa.
     Novelleja merestä ja rakkaudesta.


Koppasin tämän teoksen mukaan ennen kaikkea Merten äärellä -haastetta silmällä pitäen. Sillä on hauska merikartta-kansikuva sekä varsinkin radiouutisista tuttu "Luvassa säätiedotus merenkulkijoille" -nimi.

Vuoristo kirjoittaa hyvin ja elävästi. Novellit ovat ehjiä kokonaisuuksia, jotka eivät yhtä lukuunottamatta jääneet häiritsevästi kesken. Joidenkin novellien kanssa koin hämmentävän yllätyksen, kun luulin tarinan jo loppuvan mutta se jatkuikin seuraavalla sivulla. Yleensä novellien kanssa tuppaa olemaan toisinpäin. Vuorinen on myös keksinyt mukavan erilaisia tilanteita, joissa meri on mukana - meri on usein hyvin fyysisesti läsnä, mutta joissain novelleissa se esiintyu ennemminkin ajatuksena ja mielentilana.

Lempinovellikseni nousi ehdottomasti Tyhjyys. Siinä nuori aikuinen nainen on Grönlannissa tuhlaamassa juuri äskettäin kuolleen isänsä firman rahoja seilaamalla kerta toisensa jälkeen viikkoja Jäämerellä jonkin turisti- ja rahtilaivan kyydissä. Hänen veljensä lekottelee Goan auringossa ja hän pohtii, miksi valitsi matkakohteekseen arktisen ilmaston. Pidin kauheasti kylmyyden tunteesta ja tummasta vedestä, ja muutenkin novellin tunnelma oli sellainen, että haluaa käpertyä nojatuoliin viltiin sisään ja pohdiskella syntejä syviä.
Keula karahtaa jäihin, pysähdymme, jää rouhii terästä, on selvää, että matkamme päättyy tähän. Olemme lähellä rantaa, mannerjäätikön reunaa, ravintolan vieressä seinällä on kartta jota hallitsee suuri valkoinen autiomaa. Tutkimaton, siinä lukee Olen katsellut sitä useasti, miettinyt kuinka helppoa ihmisen oikeastaan on kadota, jos todella haluaa.
Mielenkiintoinen novelli oli myös Ankkuripaikka, jossa käsiteltiin perheväkivaltaa. Nuori pariskunta on jollain Suomenlahden saarella viettämässä rauhallista loma-aikaa, kun naapuriin parkkeeraa purjehtija, jonka kyydissä on punakasvoinen kaljamahainen äijä, joka huutaa vaimolleen käskyjä kuin orjalle. Tekstissä parisuhdeväkivaltaa käsiteltiin myös vähän toisesta kulmasta kuin yleensä. Tämän luettua tuli vähän selkäpiitä karmiva olo.

Sumu-novellissa käsiteltiin nuoren naisen ja vanhan miehen välistä rakkautta; Paluussa Tiia ja Sepe olivat juuri palanneet kahden vuoden purjehdusmatkalta eikä yhteiselo ollutkaan enää niin maittavaa kuin ennen matkaa ja suuria kokemuksia; Ithakan ohi kertoi miehestä, joka hyppäsi risteilijäaluksen kyydistä Kreikassa, ja tämän naisystävästä, joka koetti huolehtia rakastetustaan. Kaikissa novelleissa käsiteltiin jollain tapaa rakkautta, ja vesi taikka meri liittyivät siihen aina jollain keinolla.

Vuoriston novelleissa häiritsi välillä se, ettei hahmoihin samaistuminen ollut ainakaan minulla usein kauhean helppoa. Useissa novelleissa käsiteltiin purjehdusta, mikä nyt ylipäänsä on sellainen harrastus, johon tarvitsee paljon rahaa, ja eräänlainen porvarillinen ja varakas sivumaku sävytti koko teosta. Kaivopuiston alueella liikuttiin ahkerasti. Ei sillä, etteikö minulla nyt haluttaisi päästä jonkun pienen paatin kyytiin kokeilemaan Suomenlahden vesiä!

Novellit ovat selkeitä ja helppolukuisia. Teoksen yleinen jälkimaku on hyvä, vaikken kaikista novelleista niin pitänytkään. Jos haluaa mereistä tunnelmaa, suosittelen ehdottomasti.

torstai 23. helmikuuta 2012

Laura Honkasala - Lumen saartama kahvila

Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: (kovakantinen)
Avainsanoja: perhe-teema, naiseus, kasvaminen, vanhempi-lapsi -suhde, teini-ikä, rakkaus, ihmissuhteet
Kirja minulle: Kirjaston novellihyllystä

Laura Honkasalon novellikokoelma sisältää yksitoista novellia, jotka käsittelevät naiseutta ja äitiyttä sekä naiseksi kasvamista. Päähenkilöinä ovat pääasiassa nuoret naiset, mutta näkökulmaa tarjoaa muun muassa myös pieni viisivuotias tytär. Miljöönä esiintyy Suomen lisäksi myös Espanja, Englanti, Saksa sekä Italia.


Novellikokoelmat pyrkivät vetämään huomioni puoleensa. Tällä opuksella oli mukava nimi ja olen tullut todenneeksi, että suomalaiset kirjoittavat hyviä novelleja. Niitä on mukava lukea, sillä ne ovat pääasiassa vain muutaman kymmentä sivua pitkiä ja sopivat siis hyvin välipaloiksi.

Täytyy heti alkuun sanoa, että tässä kokoelmassa häiritsi ainoastaan se, että sohvalla kirjoitettiin "sohvassa". Se hyppäsi joka ikinen kerta silmiin ja hämmennyin miettiessäni, oliko kirjan oikolukija oikeasti hyväksynyt sellaisen muodon julkaisuun. Muuten jokainen tarina oli omalla tavallaan kiinnostava ja miellyttävä lukea (paitsi kahdessa eri novellissa oli samanniminen henkilö, mikä tuntui tylsältä).

Omiksi suosikeikseni nousivat novellit Lumen saartama kahvila, Joustoluotto sekä Viillot.
     Lumen saartamassa kahvilassa miljöönä toimi kahvila Helsingissä sekä Berliini. Kuten olen (aika usein) maininnutkin, rakastan Saksaa ja luen siitä mielelläni. Siispä tämä pieni yllätys oli erittäin mieluinen. Päähenkilö Sini tuskailee, koska on rakastunut entiseen parhaaseen ystäväänsä, joka ei välitä hänestä ollenkaan, ja hänen paras ystävänsä taas on rakastunut häneen.
     Joustoluotossa kertojarooleissa toimii pienen Katrin äiti sekä tytär itse. Tarinaa lukiessa tuli sääli pientä Kartia, joka odotti päiväkodissa kiireistä äitiään hakemaan häntä. Toisaalta sympatiat olivat myös äidin puolella, kun hän yritti kiirehtiä tyttärensä luokse ajoissa, mutta työkiireet eivät aina vain antaneet periksi. Novellissa oli mielestäni valittu hyvin kaksi eri näkökulmaa.
    Viillot kertoo Englannissa vaihtovuotta viettävästä Petrasta, joka on paennut ahdistavaa tilannetta vieraaseen maahan. Hän viiltelee ja on löyhässä suhteessa paikallisen opiskelijapojan kanssa, mutta nuori nainen innostuu kunnolla vasta sitten, kun hän pääsee mukaan bänditoimintaan. Pidin tässä novellissa siitä, miten viiltely oli tuotu esiin. Tosin oli surullista, ettei oikein kukaan välittänyt.

Honkasalo kirjoittaa kieltä, jota on miellyttävä lukea. Kerronta on tarpeeksi kevyttä, mutta ei jää kuitenkaan sisällöttämäksi. Pidin tästä kokoelmasta kovasti.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Joel Haahtela - Traumbach

Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 112 (kovakantinen)
Avainsanoja: psykologinen romaani, maaginen realismi, perhe
Kirja minulle: Kirjaston Lukupysäkki

Jochelilla on yksinkertainen tehtävä: mennä erääseen saksalaiseen pikkukaupunkiin, löytää mies nimeltään Traumbach ja haastatella häntä. Helppoa.
     Ei kuitenkaan. Traumbachia ei jostain syystä löydy tai tämä ei halua tulla löydetyksi. Jochel yöpyy miehen asunnon edessä, etsii tämän työpaikan ja koettaa sopia tämän kanssa tapaamisen, mutta mies tuntuu olevan täysin kadonnut.
     Pikkukaupunki ei muutenkaan vaikuta kovin tavalliselta.


Rantauduin tänään ensimmäistä kertaa Malmin kirjastoon ja törmäsin Lukupysäkkiin. Siellä oli kymmenkunta Bestseller-listoilla keikkuvaa kirjaa, joita sai lukea, muttei lainata. Istuin puoli päivää lukusalissa opiskelemassa, mutta koska välissä oli pakko pitää jotain taukoa, tuttu  Traumbach-nimellä varustettu teos ikään kuin vahingossa eksyi lepäilemään pöydänkulmalle.

Tämä oli tällainen pienoisromaani, joka oli todella nopealukuinen. En ole aiemmin lukenut Haahtelalta mitään, mutta tämä teos ainakin vaatisi myös toisen läpivilkaisun. Luin vähän kiireessä, koska tahdoin saada kirjan kerralla luettua, mutta kirjan teema aukenisi varmaan paremmin toisella kerralla. Oikeastaan kiinnostuin teoksesta pelkästään nimen takia, koska Saksa on minulle rakas maa ja pidän kielestä. Olikin iloinen yllätys, kun huomasin miljöön sijoittuvan Saksanmaalle.

Jochel on nuori toimittaja suuresta saksalaisesta lehdestä Frankfurter Allgemeine. Hänet on lähetetty etsimään miestä nimeltään Traumbach, joka ei vastaa puheluihin, sähköposteihin eikä tavallisiin kirjeisiinkään. Siispä Jochelin täytyy mennä itse paikan päälle suorittamaan haastattelu, jonka aihetta ei pahemmin paljasteta. Hän päätyy hitaalla junalla pieneen kaupunkiin, jossa on kalisevat raitiovaunut ja josta ihmiset tuntuvat muuttavan suurina määrinä pois. Jochel on hyväntuulinen ja rauhallinen nuori mies, jolla on miellyttävät ja luottamusta herättävät kasvot, eikä hänellä tunnu olevan suurta hätää, vaikkei Traumbachia löydykään. Lehdestä on annettu muutama päivä aikaa selvittää tapaus.

Kaikista parasta tässä teoksessa oli metafiktiivinen kertoja:
Tarinan selostaminen on sikäli kiehtovaa, ettemme todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Nuori mieli ja maailma sen ympärillä on arvaamaton, ja vaikka voimme tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä aikaisempien tapahtumien pohjalta, on tilanteita, joissa vaihtoehdot ovat lukuisia.
Tällaiseen kerrontatyyliin olen ennen tainnut törmätä vain Viivi ja Wagner -sarjakuvissa, joten oli todella hauskaa lukea kirjoittajan kommentoinnista ja tapahtumien selostamisesta myös tilanteen ulkopuolella.

Tarinan edetessä ilmenee, ettei Traumbachin asuttama pikkukaupunki ole aivan normaali, vaan oikean kaupungin lisäksi asunnoissa lymyilee varjokaupunki salaperäisine öisine asukkaineen. Jochelin tarinan tapahtumapaikat häviävät, vaikka hän itse löytää todisteita niiden olemassa olosta. Lukijallekin alkaa pikkuhiljaa käydä ilmi, ettei tarinassa ole kyse mistään tavallisesta lehtihaastattelusta.

Traumbach on tälle kirjalle hyvä nimi, koska se tarkoittaa suomennettuna unelma-/unipuroa. Haahtelan kirjassa käsitellään muistoja ja unohtamista, joita unelmointi, eräänlainen haaveilu ja unenomainen tapahtumarytmi pönkittävät.

Tämä oli ihan mukava pieni tarina. Tahtoisin lukea tämän vielä toiseenkin kertaan, jotta päähän jääneet vähän sumentuneet aukot selvenisivät.