Potter-maratoni suoritettu!

Sain tänään Harry Potter and the Deathly Hallows -kirjan loppuun vähän ennen viittä iltapäivällä. Tuli voitettua se kisa, mutta ennen kaikkea tämä oli mahtava kokemus, jonka tahdon tehdä toistekin. Pistän kolmesta viimeisesti kirjasta lainauksia ensi viikonloppuna, kun pääsen kotiin kaikkien kirjojen luokse.

Nyt on vuorossa Terry Pratchettin Magian värit.

Harry Potter -maratoni

Harry Potter -maratoni on ollut käynnissä nyt viisi päivää ja leppoisasti on sujunut. Muistan taas, miksi alun alkujaan rakastuinkaan tähän sarjaan. Harry tarjoaa minulle kaikkea sitä, mitä tarvitsen: pakotietä toiseen maailmaan, ystäviä, lohtuja, ilonaiheita, suruja, myötäelämistä. Siksi poiminkin lukemisen lomassa muistiin pätkiä, jotka ovat jääneet elämään tai ovat muuten vain kiinnittäneet huomioni. Tssä niistä muutamia ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta kirjasta.

"Seuraava suuri seikkailuhan kuolema levolliselle mielelle on."

"Urheutta on monenlaista", Dumbledore sanoi hymyillen. "Vaaditaan paljon urheutta nousta vastustamaan vihollisiaan, mutta sitä tarvitaan myös silloin kun noustaa vastustamaan ystäviä. Siitä syystä palkitsen kymmenellä pisteellä Neville Longbottomin."

Harry ja Ron laahustivat suureen saliin syvästi synkistyneinä, perässään Hermione, jolla oli kasvoillaan mitäs-rikoitte-koulun-sääntöjä -ilme. Harry ei pitänyt lihaperunasoselaatikosta niin paljon kuin oli luullut. Sekä hän että Ron olivat omasta mielestään saaneet inhottavamman tehtävän kuin toinen.

Binns oli puhunut puolisen tuntia, kun tapahtui jotain mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Joku viittasi.

"Dobby oli omituisempi", Harry sanoi täydestä sydämestään.

"Makeeta!" Colin sanoi aivan yhtä innoissaan. "Se oli varmaan se jättiläiskalmari!"
   "Vau!" Dennis sanoi ikään kuin kukaan ei voisi villeimmissä unelmissaankaan toivoa mitään sen parempaa kuin että paiskautuu myrskyn riepottamaan, luotaamattomaan syvään järveen, josta valtava vesihirviö sitten tuuppaa kuiville.

"Aaaaah", Ron matki professori Punurmion salaperäistä kuiskutusta, "kun taivaalle ilmaantuu kaksi Neptunusta, se on varma merkki siitä että syntyy rillipäinen kääpiö, Harry..."

"Pahimmassa tapauksessa Hagrid joutuu hankkiutumaan eroon sisuliskoista. Anteeksi... sanoinko pahimmassa? Tarkoitin parhaassa."

"Ei, jollei hän [Kalkaros] osaa muuttaa itseään lepakoksi tai joksikin sellaiseksi", Harry sanoi.
   "En pidä mahdottomana", Ron mutisi.

Miika Nousiainen - Maaninkavaara

Julkaisuvuosi: 2009
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 351 (pokkari)
Avainsanoja: perhe-teema, rankat aiheet, urheilu, huumori
Kirja minulle: Tyttöystävältä lainassa.

Juoni: Martti on pakkomielteinen juoksuharrastaja, joka palvoo Suomen  menneitä juoksutähtiä. Omakin poika juoksee, oikein kunnolla kilpaa, ja hänestä on tuleva maan seuraava kilparatojen sankari. Kun Jarkko sitten katoaa, isän koko elämältä tuntuu menevän pohja. Kahdeksasluokkalainen Heidi säälii isäänsä ja lupautuu tämän valmennettavaksi, jolloin tavallinen arki on enää kaukainen muisto isän rääkätessä tyttärestään onnessaan kilpajuoksijaa. Kouluun mennään juosten painoliivit yllä eikä Heidi ehdi leffaan kavereidensa kanssa, kun samaan aikaan on juoksutreenit.


Lopetin tämän kirjan eilen illalla ja minut valtasi sen jälkeen moneksi tunniksi "after-flowksi" kutsumani tunne. Silloin tunnun juuttuneen juuri loppuun lukemani kirjan ja todellisuuden välimaastoon, välitilaan, jolloin kaikki tuntuu kaukaiselta ja on vaikea keskittyä mihinkään. Tunne on ehdottomasti loistavan kirjan merkki.

En ole yleensä niitä ihmisiä, jotka nauravat ääneen kirjoja lukiessa. Mutta Maaninkavaara saa huumoripisteet loistavalla ironiallaan ja satiirimaisella kirjoitustyylillään - Nousiaisessa on ehdottomasti ainesta. Juuri tällaista kirjallisuutta tarvitaan lisää - tai ainakin minä tarvitsen.

Jokainen vähänkin lupaava juoksija on sille kuin Kristuksen tuleminen. Nyt se puhuu jostain Keskisalosta. Sitten se pettyy. Aina kun suomalainen jää hännille, on se isän mielestä taktiikkaa. Terveellä järjellä tajuaa, ettei sen juoksijan vauhti riitä.

Me sitten äidin kanssa myötäillään, vaikka pitäisi kertoa totuus. Äiti ei halua ja minä en osaa. Ei kasiluokkalaisen pidä opettaa isälleen realismia.

Kirja käsittelee voimakkaasti ja pikkutarkasti juoksemista. Käydään läpi Suomen juoksijoiden historiaa: jäipähän ainakin mieleen, että Kaarlo Maaninka oli Posion Pyrinnön poikia ja toi viimeisen juoksumitalin Suomeen Münchenin olympialaisissa 70-luvulla. Kerronta ei ole kuitenkaan missään vaiheessa tylsää tai liian toistavaa, vaan asiat tulevat esiin juonen mukana kovin luonnollisena osana tarinaa. En itse ole mikään urheilufani eikä varsinkaan juoksu kiinnosta, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole vain kestävyysjuoksuihmisille.

Martti-isän mielestä ainoa oikea mittayksikkö on ratakierros, mikä todellakin tulee kirjan aikana selväksi: miehen mielestä kaikki ajanvietto juoksun ulkopuolella on turhuutta. Martti on perinteinen suomalainen mies, jonka mielestä nykyaikana on pehmitytty liikaa ja puhutaan kaikesta avoimesti. Mies ei avaa suutaan turhan usein ja vaimokin sanoo tyttärelleen, että kohtalainen avioliitto on kaikki, mitä elämältä voi odottaa. Nousiainen on kirjoittanut loistavan humoristisen hahmon, joka haluaa läheisilleen pelkkää hyvää mutta ei aina osaa osoittaa sitä oikealla tavalla. Rääkki rääkin perään, koska "Heidi haluaa tätä, Heidi nauttii tästä, tämä tekee Heidin onnelliseksi!"

Heidi on sympaattinen hahmo, johon samaistuin kirjan alussa todella hyvin. Hän on normaali yläkouluikäinen tyttö, joka haaveilee ylempiluokkalaisesta pojasta, kuvataidelukiosta ja hauskanpidosta ystävien kanssa. Erityisen oleista hahmossa on kuitenkin hänen suhtautumisensa isäänsä: Heidi välittää tästä kovasti ja on huolissaan, kun isä ei näytä toipuvan veljen katoamisen jälkeen. Minä olen Martin puolesta todella otettu, kun Heidi ehdottaa isälleen juoksuharrastuksen aloittamista. Pian tämän jälkeen tytön huoneen seiniä koristavat vanhat partasuiset juoksijamiehet sekä itse kirjoitettu taulu:

Teidän harrastus, meidän elämäntapa.

On järkyttävää lukea, kuinka isä ja isän pakkomielle juoksuun alkavat hallita Heidin elämää. Ensin aloitetaan rennosti: kevyitä lämmitteleviä juoksulenkkejä tutussa maastossa, ruokavaliota aletaan tarkkailla. Sitten lisätään mukaan punttitreeni, sen jälkeen aamujuoksu kouluun. Kännykkä pidetään harjoitusten aikana kiinni eikä Heidillä ole asiaa leffaan edes huilauspäivinä, koska Martin mukaan lepo tarkoittaa lepoa eikä viihdettä. En todellakaan ymmärrä, miten koko perhe jaksaa sellaista touhua, ja kirja lopussa Sirkka-äiti itkeekin ja pyytää tyttäreltään anteeksi, ettei ole tehnyt asialle mitään.

Pitää vielä mainita kirjan erinomaisesta kuvauksesta kahden sukupolven välillä. Kirja keskittyy Martin ja Heidin isä-tytär -suhteeseen, jossa Heidi käyttää nuorten ilmaisuja ja Martti saarnaa menneistä ajoista ja ihmettelee, kun tytär keskittyy niin "epäolennaisiin" asioihin kuin hyvät koulunumerot. Rakastuin erityisesti kohtiin, kun Heidi tokaisi jotain englanniksi eikä isä ymmärtänyt sanaakaan.

Aivan loistava kirja. Maaninkavaara on Miika Nousiaisen toinen romaani ja aion ehdottomasti lukea myös hänen ensimmäisen teoksensa Vadelmavenepakolainen. Maaninkavaarasta on suunnitteilla elokuvaa tai tv-sarjaa ja toivon, että sellainen joskus saa päivänvaloa.

Isä täräyttää ensin päähänpistonsa ilmoille. Silloin idea kuulostaa päättömältä. Sitten isä jauhaa filosofioitaan. Yleensä ne liittyvät antiikin Kreikkaan tai Lasse Viréniin. Tai johonkin siltä väliltä, onhan siinä väli. Ja kohta ehdotus kuulostaa arkipäiväiseltä.

Petri Tamminen - Miehen ikävä

Julkaisuvuosi: 1997
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 141 (pokkari)
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Novellikokoelma, jonka teksteissä kuvaillaa ennen kaikkea suomalaisen miehen suhtautumista omaan kotimaahansa; kuinka hän näkee ympäristönsä.


Tämä teos oli samoissa kansissa Elämiä-kokoelman kanssa, joten tuli luettua samaan syssyyn. Luin tämän itse asiassa ennen tuota toista kokoelmaa ja herätti kyllä suuren halun jatkaa tämän kirjailijan tuotannon lukemista. Minimalistisuus on vahvaa ja kirjan takakannessa on osuva lainaus Savon Sanomilta: "Kaurismäen tavoin yhtä vähäeleisesti antaa myös Tamminen siveltimensä heilua. Elämä ei parane kovaäänisellä selittelyllä. Kun seisoo hiljaa syrjässä, erottaa mekastajien tyhjät sanat." Tämä kuvaus osuu Tammisen tyyliin lähes täydellisesti, vaikken olekaan Kaurismäen kanssa hyviä tuttuja.

Tämänkään kokoelman novellit eivät olleet pitkiä, suurin osa vain hieman pidempiä kuin Elämissä. Ne kulkivat aika lailla koko ajan samaa kaavaa ja loppua kohden olivat ennen pitkää vähän liiankin samanlaisia - Elämiin verrattuna tämä teos oli hieman tylsempi, koska se ei tarjonnut vaihtelevuutta kuten edeltäjänsä. Loppujen lopuksi teokset muistuttavat tyyliltään ja sisällöltään kovasti toisiaan: molempia hallitsee niukka, lyhyt kuvailu-kerronta ja aiheet keskittyvät suomalaisuuteen. Pidin sota-teemoista, joita teksteissä ilmeni.

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Tämä pätkä löytyy aivan ensimmäiseltä sivulta ja sai heti mielenkiintoni nousemaan:

Hurjimmalta tuntuu rikkoa arkisimmat tottumukset - nukkua yö täysissä pukeissa, herätä varhain ja lähteä ulos niine hyvineen, syömättä, pesemättä ja hampaita harjaamatta. Kaupunki näyttää uudelta ja kansainväliseltä. Gapaus pakahduttaa. Elämä tuntuu lahjalta.
  Ihmiset muistelevat äkkilähtöjä vuosikausia - -

Petri Tamminen - Elämiä

Julkaisuvuosi: 1994
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 157
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Kirja sisältää 40 ihmisen elämän kuvauksen alle aukeaman kokoisessa tilassa. Sen lisäksi lopussa on joitain pidempiä novelleja. Hyvin suomalaista tekstiä.


Pidän kirjoittamisesta, mutta pitkissä teksteissä minulla on suuri ongelma saada aika kulumaan eteenpäin. Tuppaan jumittamaan samoissa hetkissä ja tarina etenee ajallisesti hitaasti verraten kirjoitettuun sivumäärään. Kuulin tyttöystävältä teoksesta, jossa kuvattiin eri henkilöiden elämää vain parilla sadalla hassulla sanalla. Ajattelin, että sehän on aivan järkyttävän lyhyt tekstinpätkä, kuinka on mahdollista, että sellaisessa ehtii kertoa niin paljon. Mutta kyllä se vain on mahdollista.

Tammisen minimalistinen kirjoitustekniikka teki minuun vaikutuksen, samoin kuin hänen hieman ironinen huumorinsa, joka poimii tarkasti esiin suomalaisten peruspiirteet ja käytökset ja käyttää niitä tehokkaasti. Missään ei ole liikaa, mutta tarina kuitenkin kerrotaan. Parhaimmillaan reilussa puolessa pokkarisivussa. Todellinen taidonnäyte ja olen nyt lukukokemukseni jälkeen hämmentynyt ja epätietoinen: kuinka tuollainen on mahdollista?

Elämiä koostuu monesta eri elämäntarinasta, mutta hajanaisista paloista huolimatta se on yhtenäinen kokonaisuus, joka kertoo suomalaisten ihmisten tarinaa. En edes muista, kuinka monessa tekstissä mainittiin lause "Mentiin naimisiin." Oli myös tuttua suomalaista alkoholin käyttöä, pettämistä, lapsia, perheongelmia, työpaikkoja. Kotipaikkauskollisuutta, vanhoillisuutta ja rohkeutta, kokeilunhalua ja vanhassa pysymistä, syntymästä kuolemaan. Monta eri näkökulmaa tavallisen Suomen kansalaisen elämään. Pari kertaa mainittiin jotain venäläisistä, mutta ruotsalaiset jätettiin rauhaan. Se oli vähän hämmentävää, koska viinapäissään Suomen raavaat miehet tuntuvat puhuvan mielellään naapureistaan. Muistakin kuin seinän takana asuvista. Erityisen huomioitavaa oli, etteivät tekstit ottaneet kantaa vähemmistöryhmiin, kuten maahanmuuttajiin tai seksuaalivähemmistöihin. Odotin edes jotain pientä, koska tarinoita oli niin monia, mutta toisaalta tämä kokoelma on julkaistu vuonna -94, jolloin ei taidettu vähemmistöryhmistä pukahtaa edes puolta sanaa. Kiinnostava vertailukohta nykyajan tuotoksiin.

Tässä novellikokoelmassa eritoten miehen näkökulma tuntui tulevan hyvin esiin. Oli myös naisten elämiä, mutta miehet taisivat viedä voiton - liekö johtuu siitä, että kirjoittaja tuntee itsensä tutuksi oman sukupuolensa kanssa. Miehet ryyppäsivät, miehet kävivät naisissa, miehet käyttivät väkivaltaa tai olivat vaimonsa tossun alla. Erityisesti Teemun tarina jäi mieleen.

Teemu kokosi silkkipaperista kuumailmapallon. Se poiltti naapurin pellon. "Jukolauta poijjaat", isä sanoi. Teemu oli ainoa poika. - - Anja oli punkkari. Teemu toi näytille. "Et sinä baarissakaan ota ensimmäistä pullaa", isä sanoi eteisessä.

Ihastuin minimalistisuuteen aivan tosissani: lauseet olivat lyhyitä ja ytimekkäitä, hahmon nimeä toistettiin ja kuvailu keskittyi muutamaan tiettyyn sanaan, joista oli tarkoitus imeä itseensä koko maailma. Jos tällaista löytyisi jostain lisää, lukisin erittäin mielelläni.

Mari soitti näytelmäpiirin vetäjälle ja meni yömekossa alaovelle. Mari asteli asfaltilla aristellen. Marilla oli ihan paljaat jalat.