Tietoja minusta

Oma valokuva
Todellisuuspakoisuus onnistuu loistavasti hyvien kirjojen sivuilla.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Garth Nix - Sabriel


Julkaisuvuosi: 1995, suomeksi 2004
Luettu: joulukuu 2011
Sivumäärä: 389 (kovakantinen)
Avainsanoja: fantasia, elämä ja kuolema, seikkailu, rakkaus
Kirja minulle: kirjastosta

Juoni: Sabriel on juuri kouluaan lopettava nuori nainen, joka on viettänyt lähes koko elämänsä Ancelstierressa opiskellen taikuutta ja tapakasvatusta. Sitten hän sää hätäviestin Abhorsen-isältään, joka lähettää tyttärelleen manaajan kellonsa sekä miekkansa, jotta tämä voisi jatkaa Abhorsenin työtä rajamuurin toisella puolen Vanhassa Valtakunnassa, jossa kiltataikuus on voimakasta ja kuolleet sielut nousevat takaisin Elämään. Sabriel haluaa pelastaa isänsä, mutta samalla hän törmää maassa vallitseviin ongelmiin, oppii lentämään paperisiipeä ja auttaa yhtä jos toistakin kansalaista.


Luin Abhorsen-sarjan monia vuosia sitten ja rakastuin eritoten sarjan toiseen osaan, Liraeliin, jonka olen lukenut monta monituista kertaa läpi. Sarjan kaksi muuta osaa, Sabriel ja Abhorsen, on sen sijaan tullut selattua vain kertaalleen, joten piti nyt sitten täyttää tämä puute, kun tuli trilogian kolmas kirja löydettyä antikvariaatista. Garth Nix on australialainen kirjailija, joka on varsin tuottelias mutta jolta ei tietääkseni ole suomennettu kuin tämä sarja. Hänellä on mukavan yksinkertaista kieltä, ja Vanhan Valtakunnan mies on luonut varsin onnistuneesti.

Sabriel on mukavan tavallisen oloinen tyttö eikä syyllisty Maru Sue -piirteisiin. Fantasiakirjamaiseen tapaan hän on hyvin kiintynyt isäänsä ja haluaa pelastaa hänet, vaikka henki menisi. Hän lähtee uhkarohkeasti yksin Vanhaan Valtakuntaan, jossa on viimeksi käynyt vain pienenä lapsena. Apunaan hänellä on kiltataikuutensa, joka muodostuu päässä mietityin, ääneen lausutuin ja käsin ilmaan piirretyin merkein. Välillä tulin miettineeksi, kuinka vaikeaa kiltataikuus oikein on ja miten hyvin Sabrielin sitä pitäisi 18-vuotiaaksi osata, mutta koska asiaa ei juurikaan kirjassa käsitelty, hyväksyin pienen pureskelun jälkeen sen, että tyttö osasi merkin kuin merkin. Muuten Sabrielin hahmo ei juurikaan aiheuttanut mitään vaikeuksia, paitsi että kirjan täytyi tietenkin päättyä ennalta arvattaviin rakkauden tunnustuksiin.

Kirjassa esiintyy keskeisenä hahmona myös vapaan taikuuden (eli jonkun pahan manaajan) luomus Mogget, joka on kaulapannalla kahlehdittu Abhorsenien palvelijaksi. Sabrielille hän näyttäytyy pienenä mustana kissana, joka jakelee mielellään ironisia kommentteja ja pitää salaperäisyyksistä. Erityisen mielenkiintoiseksi hänet tekee se, että hänet on pakotettu osaansa ja tilaisuuden tullen olio tahtoo aina kostaa orjuutensa. Kirjan alkupuolella kissa muun muassa piirtää kynnellään Vanhan Valtakunnan kartan, ja minulla oli hauskaa, kun kuvittelin tilanteen mielessäni.

Sabriel on kovin tavallinen nuorten fantasiakirja, mutta pidän siitä silti paljon. Tahtoisin kyllä joskus lukea rajoja rikkovan nuorten fantasiakirjan, mutta eivät nämäkään pettymyksiä ole. Tämän ainakin lukaisi hetkessä eikä sivuja malttanut millään pistää syrjään. Pitäisi metsästää kirjastosta Lirael, jotta saisi taas senkin katsastettua läpi.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Anu Holopainen - Molemmin jaloin


Julkaisuvuosi: 2006
Luettu: marraskuu 2011
Sivumäärä: 197 (kovakantinen)
Avainsanoja: scifi, tulevaisuuden yhteiskunta, lisääntyminen, ihmisten käyttäytyminen hormoonien ja tunteiden alaisena ja niitä ilman
Kirja minulle: Suomalaisen kirjakaupan alehyllyltä

Juoni: Ihmiskunta on selvinnyt kolmannesta maailmansodasta, joka on käyty hengenvaarallisia biologisia aseita käyttäen. Suurin osa väestöstä on kuollut ja loput on kerätty territorioihin, jotta luonto saavuttaisi taas tasapainotilansa eikä ihminen enää uhkaisi sitä. Ihmisiin on myös asennettu inhibiittori, joka tekee heistä rauhallisesti toimivia androgyyneja, joita hormoonit ja tunteet eivät hallitse. Viettitoiminnan tukahduttaminen on tuonut haasteen lisääntymiselle, joten on perustettu Äiti- ja Isäkeskuksia, joissa monimutkaiset testit läpäisseiltä nuorilta poistetaan viettirajoitin ja laitetaan heidät lisääntymään Yhteisön hyväksi. Keskuksia mainostetaan upeina paikkoina luonnonläheisyyksineen ja arvokkainen tehtävineen, mutta homma on rankkaa ja sopii vain harvoille. Vaarana ovat myös villeinä elävät saramandit, albiinoihmiset, joihin tappavat virukset eivät jostain syystä tehoa.


Anu Holopainen on tunnettu nuorten fantasiakirjailijana, Molemmin jaloin on hänen ensimmäinen scifiteoksensa. Minulle kirjailija on tuttu ala- ja yläkouluajoilta, jolloin eritoten Pohjoistuuli- sekä Syysmaa-sarjat koukuttivat kovasti. Holopainen kirjoittaa erityisesti jollain tapaa alistetun naisen asemasta, joten feministiset arvot kolahtavat ainakin minuun. Kirjat on suunnattu nuorille, joten ne ovat helppolukuisia ja kerronnaltaan pääosin selkeitä.

Molemmin jaloin kertoo monesta eri kertojanäkökulmasta nuoren Livia-tytön matkasta Äitikeskukseen, jonne hän on hakeutunut ystävänsä Petran kanssa toimiakseen siellä Kanalan asukkaana vuosikymmenen verran ja saadakseen palveluksen jälkeen päättää oman asuinpaikkansa. Yhteisö sijoittaa asukkaat aina tasaisesti eri puolille maailman asutusterritorioita eikä asukkailla itsellään ole valtaa kohteestaan. He kyllä voivat kouluttautua mielensä mukaan, mutta opinto-ohjaajat suosittelevat nuorille aina näille sopivia paikkoja ja pyrkivät rohkaisemaan omien vahvojen puolien kehittämiseen. Ihmisten elämä on ilman tunteita melko rauhaisaa ja nykyajan perheiden virkaa toimittavat ystäväperheet, jotka solmitaan läheisten ihmisten kanssa.

Holopainen on luonut todella toimivan ja kiinnostavan tulevaisuuden maailman, josta olisi mieluusti lukenut paljon enemmän kuin niitä tarkoin valittuja paloja, jotka kirjailija suostuu paljastamaan. Huomioni kiinnittyi muun muassa siihen, kuinka ihmiset on suljettu territorioihin: millaisissa tiloissa he asuvat, miltä territoriot näyttävät, kuinka suuria ne ovat, missä ne sijaitsevat. Ihmisten väliset suhteet inhibiittorin rauhoittavan vaikutuksen voimasta olivat todella kiinnostavia: ne eivät vaikuttaneet yhtä vahvoilta kuin nykypäivän suhteet, mutta toimivat kuitenkin jouhevasti. Kiinnostava fakta oli myös, että koko kansan kieli oli kiina.

Kirja sai miettimään, kuinka suurelta osin tunteet ja hormoonit vallitsevat elämiämme. Holopainen antoi ajatuksia myös vanhemmuuteen ja äidin asemaan. Olisimmeko onnellisempia, jos voimakkaimmat tunteemme, viha ja rakkaus, poistettaisiin meistä ja loisimme suhteita pelkästään kiintymyksen ja käytännön sanelemina? Miten kehittyisimme, jos meidät erotettaisiin vanhemmistamme (kirjan tapauksessa äideistämme) pieninä kolmivuotiaina ja sijoitettaisiin lapsikeskuksiin muiden pikkulasten kanssa? Kiinnostava vaihtoehto tulevaisuudelle.

Kirja loppui täysin kesken ja sen loppupuolelle olisin ehkä kaivannut jotain yllätyksellistä tekijää, koska tapahtumat olivat aivan liian suoraviivaiset ja ennalta-arvattavat. Yhtäkkinen tyssäysloppu saa kuitenkin toivomaan, että kirjasta mahdollisesti olisi joskus tulossa jotain jatkoa. Se on kuitenkin varsin epätodennäköistä, sillä jatko-osan täytyisi rikkoa uusiksi kehitettyä maailmaa radikaalisti ja sellainen aktivistitoiminta ja seikkailullisuus eivät oikein sovi kirjan rauhaisaan teemaan. Mutta ehkä Holopainen kirjoittaa joskus jotain vastaavaa. Minua ainakin kiinnostaa.

Cecelia Ahern - The Book of Tomorrow (Mitä huominen tuo tullessan)


Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2010, suomeksi 2011
Luettu: lokakuu 2011
Sivumäärä: 420 (englanninkielinen pokkari)
Avainsanoja: maaginen realismi, perhesuhteet, salaisuudet
Kirja minulle: Stockmannin Hulluilta päiviltä.

Juoni: Tamara Goodwinilla on aina ollut kaikki haluamansa. Hänen perheensä on asunut Dublinissa varakkaalla alueella ja ystäväpiiri on ollut yhtä piloille hemmoteltu kuin hän itsekin. Sitten isä tekee itsemurhan, talo menee alta ja tytär joutuu äitinsä kanssa äidin veljen luo asumaan kauas maalle, jonne ei kulje edes julkisia kulkuvälineitä. Mukana on myös rempseä nunna, kirjastoautolla matkaileva Marcus ja seuraavan päivän tapahtumat kertova päiväkirja.


Omistan Ahernin kahdeksasta kirjasta seitsemän, koska uusin on vasta julkaistu enkä ole sitä ehtinyt hankkia. Tutustuin kirjailijaan PS. Rakastan sinua -elokuvan pohjalta, koska tarina kosketti ja kuulin, että elokuva erosi suurestikin kirjasta. Ahern on laadukas chicklit-kirjailija, jonka teoksissa on aina jotain maagisia piirteitä tavallisen arkielämän ohella. Suosittelen niille, jotka haluavat helpohkoa ja rentouttavaa luettavaa hyvällä kerronnalla.

The Book of Tomorrow alkaa rasittavalla kuvauksella kirjan päähenkilöstä, Tamarasta. Tyttö on 16-vuotias ärsyttävä teini, joka luulee kaiken pyörivän oman napansa ympärillä ja antaa itselleen todella pinnallisen kuvan. Hän on teräväsanainen ja tulistuu nopeasti, huutaa ja mesoaa ja valittaa aina, kun siltä tuntuu. Hän perustelee käytöstään sillä, että "helpottaa" muiden ihmisten elämää huutamalla näille, jotta he eivät kiintyisi häneen ja osaisivat siten paremmin päästää hänestä irti. Kirja on kirjoitettu minäkertojalla, joten hahmon "jalot" ajatukset ainakin tulevat hyvin esiin, mutta toisaalta taas hahmo itse pohtii, onko käytös aivan järkevää, mikä taas turhauttaa lukijan ajattelemaan, että "voisi nyt typerä teini ryhdistäytyä ja käyttäytyä aikuisemmin". Ahern sijoittaa romaaninsa aina Irlantiin, mutta Tamarasta syntyvä mielikuva on kyllä varsin hemmotellun amerikkalaislapsen kaltainen.

Päähenkilö ei luonnollisesti miellyttänyt, mutta toisaalta se taas antoi pontta jatkaa lukemista. Odotin hahmon kehitystarinaa ja olin kiinnostunut tietämään, mitkä tekijät saisivat tämän muuttumaan (toivottavasti) siedettävämmäksi tarinan loppuun mennessä. Tässä vaiheessa pitäisi varmaan sanoa se suuri "mutta", mutta kyllä Tamara loppujen lopuksi kehittyi ihan suht järkeväksi nuoreksi naiseksi, vaikka tekikin naiiveja virheitä, oli liian röyhkeän utelias ja itsepäinen milloin minkäkin asian suhteen. Häneen jopa jollain tapaa tykästyi tarinan edetessä.

Kirjassa käsitellään vahvasti perhesuhteita ja niihin kätkettyjä salaisuuksia. Vyyhti on erittäin suuri ja kirjan loppukohtauksia lukiessa mietin, onkohan Ahern haukannut tällä kertaa vähän liian suuren palasen. Muutama asia jäi hämäräksi ja kysymyksiä olisi esimerkiksi päiväkirjaa koskien runsaasti. Kirjan loppuratkaisut myös muistuttivat hieman suurtakin suurempia dramaattisia Hollywood-elokuvien lopetuksia, mutta toisalta ne eivät ainakaan kaikki olleet ennalta-arvattavia. Niiden tuoma loppuun asti säilynyt jännitys sai myös istumaan kirjan kanssa pitkiä toveja paikallaan, jotta kovasti vihjaillut salaisuudet saataisiin viimein päivänvaloon.

Loppujen lopuksi varsin koukuttava kirja, mutta ei Ahernin parhaimpia töitä. Kansi on kuitenkin varsin ihanan värinen, siitä suuri plussa!

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Stephenie Meyer - Houkutus



Julkaisuvuosi: alkuperäinen 2005, suomeksi 2005
Luettu: heinäkuu 2011
Sivumäärä: 418 (kovakantinen)
Avainsanoja: fantasia, nuorisokirjallisuus, teiniromanssi
Kirja minulle: Äiti osti kirjan minulle vuosia sitten.

Juoni: Bella muuttaa Phoenixista pohjoiseen ja sateiseen pikkukaupunkiin Forksiin ja aloittaa lukion, jossa kaikki tuntevat toisensa. Hän tutustuu Edward Culleniin, josta kukaan ei tiedä juuri mitään ja joka ei vietä aikaa kenenkään muun paitsi ottosisarustensa kanssa. Syntyy ruusunvärinen unelmapari, joka uhmaa kaiken maaliman ihmisyyden rajoja ja rakastuu silmittömästi toisiinsa, vaikka toinen osapuoli on verenhimoinen vampyyri.


Okei, toivottavasti kukaan nyt ei kaikkoa heti siillä silmänräpäyksellä, kun kirjan nimi ja kansi sattuvat silmiin. Koetan tehdä tästä kirja-arviosta mielenkiintoisen.

Olen lukenut Houkutuksen ennenkin, useampaan kertaan, samoin sen seuraavat osat. Edellisestä kerrasta on kuitenkin lähemmäs kolme vuotta aikaa ja se oli ennen kuin sarjasta nousi niin hirveä haloo. Tarvitsin jotain aivoja tyhjentävää luettavaa ylppärikirjojen vastapainoksi, ja tämä sattui olemaan tv-tasolla juuri sopivasti käden ulottuvilla. Tulipahan tarkastettua, miltä tämä nyt vähän vanhemmilla silmillä ja mielellä vaikuttaa.

En lähde murskaamaan kirjaa, vaikka siinä onkin paljon puutteita. Meyer on liian rakastunut Edwardiin ja minusta on naurettavaa, miten nopeasti nuoret rakastuvat toisiinsa. Kirjassa mainitaan pariinkiin otteeseen se, kuinka Edward on Bellalle enemmänkin kuin "vain poikaystävä", mikä on sinänsä aika huvittavaa, kun he ovat seurustelleet pari hassua viikkoa. Samoin kielellinen ilmaisu jättää toivomisen varaa, mutta minun oli melko helppo sulkea silmäni siltä ja antaa tarinan kulkea omia reittejään. Tuli myös erään ystävän kanssa keskusteltua siitä, kuinka marttyyrimainen asenne Edwardilla on, ja että kuinka oikeassa elämässä kukaan ei jaksaisi sellaista katsella. On se nyt aika kamalaa kuulla koko ajan toistettavan, että olisi parempi vain erota ja pysyä kaukana toisistaan.

Luin ehkä puolitoista vuotta sitten erään tuttavani blogista, että Houkutus ja Twilight-saaga ylipäänsä on kuin täydellinen satu vähän vanhemmille. Minusta tämä kuvaa sarjaa mitä mainioimmin ja olenkin referoinut tätä useille muillekin tuttaville. Bellan ja Edwardin tarina on niin täydellinen, että se on jo yliluonnollinen ja vaikeasti uskottava, mutta kun vaihtaa suhtautumisensa siihen, että tarinan onkin tarkoitus olla niin täydellinen kuin vain voi olla (kuten sadut yleensä ovat), kirjat muuttuvatkin ihan lukukelpoisiksi. Ei pidä ottaa liian tosissaan ja vaatia liikaa. Kirjat ovat sinänsä ihan hyvää ajanvietettä, ne lukee nopeasti eikä niiden kanssa tarvitse ajatella yhtään mitään, mikä on välillä todella rentouttavaa ja toivottavaakin. Tosin tähän on kyllä pakko lisätä, että olen onnistunut lukemaan kirjasarjan viimeisen osan Breaking Dawn:n (Aamunkoi) vain puolitoista kertaa, koska sen kirjan loppu on vain niin järkyttävän hirveä... Pitää kyllä haastaa itseni yrittämään, josko saisin sen toisenkin kerran luettua sen loppuun.

Kirjasarjan ehdottoman suuri plussa on Alice Cullen, Edwardin "sisko" eli nuori vampyyrineito, jolla on kyky nähdä tulevaisuuteen epävarmoina välähdyksinä. Hän on ihanan pirteä ja hyväntuulinen persoona, jolla ei ole Edwardin kamalaa marttyyriasennetta eikä häntä myöskään tuoda esiin niin täydellisenä kuin miespäähenkilöä (vaikka Meyerin vampyyrit eivät osaakaan olla muuta kuin täydellisiä). Alice tuntuu luonnolliselta hahmolta, joka suhtautuu Bellaan ystävänään eikä hössötä liikaa. Hän on myös ihanan spontaani sekä huumorintajuinen, ja voisin oikeassa elämässä viihtyä hänen positiivisessa seurassaan. Hän olisi sellainen henkilö, jonka kanssa hyppiä vesilätäköihin ja juosta kilpaa keskellä kaupunkia.

Onko moni muu lukenut tätä kirjasarjaa? Millainen kuva siitä on jäänyt?

Hei taas!

Jokainen bloggaaja kohtaa jossain vaiheessa sen, että päivitykset jäävät jostain syystä tekemättä ja sitten ei kehtaakaan/viitsikään enää postata, koska edellisestä postauksesta on niin paljon aikaa. Näin kävi minullekin, mutta koetan nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja potkaista tämän uudelleen käyntiin. Joitain kirjoja onkin tässä kevään aikana tullut luettua, vaikka se kesän aikana onkin jäänyt vähäiseksi. Ylioppilaskirjoituksiin luku on vienyt jonkin verran aikaa, samoin sosiaalinen elämä ja työt.

Luvassa on ainakin Riinan minulle antama haaste, johon olisi tarkoitus vastata, sekä tottakai kirja-arvosteluja. Lukusuunnitelmani on edennyt 5/14:ään, mutta vietän kesälomakuukaudet pohjoisessa kotiseudulla ja kirjahyllyni odottaa minua Helsingissä, joten myös sen haasteen osalta on nyt hiljaista. Voisi koettaa saada jotain klassista luettua tässä...

Aloitin tänään The Best of Best New Horror -novellikokoelman, joka vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Toivottavasti saan sitä tässä luettua, vaikka opus onkin kauhean paksu 20 novelleineen.

Hyvää kesää!

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Terry Pratchett - Magian väri


Julkaisuvuosi: alkuperäinen 1983, suomeksi 2000
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 253 (pokkari)
Avainsanoja: fantasia, huumori
Kirja minulle: Äiti osti kirjan minulle vuosia sitten.

Juoni: Magian väri kertoo vain yhden loitsun osaavasta ja epäonnekkaasta Rincewind-velhosta, joka joutuu vasten tahtoaan tarunomaisesta keisarivaltiosta saapuneen turistin Kakskukan matkaoppaaksi. Kakskukka on hyväuskoinen hölmö, joka ei tunnista vaaraa, vaikka se tanssisi alasti hänen edessään, ja turisti on kovin kiintynyt Matkatavaraansa, joka seuraa häntä kaikkialle uskollisen koiran tavoin. Parivaljakko joutuu jos jonkinmoisiin selkkauksiin, joista päätyvät ulos vain Rincewindin epäonnekkaan onnen avulla.


Olen joskus vuosia sitten lukenut Pratchettin Kiekkomaailma-sarjasta muutaman kirjan ja muistan jotenkin pitäneeni. Silloin taisin kuitenkin olla vähän turhan nuori ymmärtämään kirjailijan huumorin tasoa, mutta nyt se ainakin huvitti - jollain tapaa. Pratchettin kirjoitustyyli on selkeää eikä leiki sanoilla turhia, mutta välillä kieli on vähän turhankin pelkistettyä omaan makuuni ja kaikki vitsit ja sarkasminpoikaset ovat varsinkin aluksi kuluneen tuntuisia. Huomasin kuitenkin lukemista jatkaessani, että tyyliin tottuu ja siitä alkaa nauttia enemmän. Aluksi minun oli vaikea pysyä mukana ja seurata usein vaihtuvia kohtauspaikkoja, mutta loppujen lopuksi nekin onnistuivat muodostamaan muistettavan kokonaisuuden. Uskoisin, että toisella lukukerralla saisin kirjasta enemmän irti samoin kuin jos olisin lukenut jo kirjailijan muita teoksia.

Rincewind on surkea velho, jonka pään on vallannut yksi kahdeksasta Suurloitsusta. Sen takia hän ei pysty muistamaan eikä opettelemaan mitään muita loitsuja, joten hän on melko kummallinen tapaus velhoksi. On huvittavaa lukea Rincewindin muistutuksista itselleen sekä lukijalle siitä, että hän kyllä on velho, vaikkei osaakaan taikoa, ja että Kuolema tulee häntä itse hakemaan, kun sen aika on. Kuolema näyttäytyy kirjassa useita kertoja erityisesti päävelhon seurassa yrittäen saada tätä mukaansa.
Tuossa velhossa (Rincewindissä) oli jotain, joka ärsytti Häntä (Kuolemaa) suunnattomasti. Ensinnäkin hän ei pitänyt kiinni sovituista tapaamisista.
Kakskukka on suloisen tietämätön turisti, joka on kiinnostunut kaikesta ja kuvittelee kaiken vaarallisen tapahtuvan kuin jossain toisessa todellisuudessa, josta käsin mikään ei voi vahingoittaa häntä itseään. Pieni mies käyttäytyy ulkomaalaisen tavoin huolehtien kovasti Matkatavarastaan, tuhannella jalalla kipittävästä matka-arkusta, ja jaellen rahojaan avokätisesti ympäriinsä.
"Ottaisitko jotain syötävää?" Kakskukka kysyi. Hän alkoi tonkia nyyttiä, jonka oli sitonut kiinni reelinkiin pitääkseen sen kuivana.
"Etkö sinä tajua?" Rincewind ärisi. "Jumalat auttakoon, mutta me menemme kohta Laidan yli!"
"Voimmeko tehdä asialle jotain?"
"Emme!"
"Sitten en näe mitään syytä antaa valtaa pakokauhulle", Kakskukka sanoi tyynesti.

Ymmärrän kyllä, miksi Pratchett on noussut Iso-Britannian yhdeksi myydyimmistä kirjailijoista. Hänellä on voimakas tyyli ja hän käyttää sarkasmia ja ironiaa sujuvasti. Olen kiinnostunut tietämään, pitäisinkö muista kirjoista. Tämän kirjan kanssa en osaa sanoa muuta kuin että "se oli ihan hyvä". Kirjalle on jatko-osa ja uskon, että etsin sen vielä käsiini.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Potter-maratoni suoritettu!

Sain tänään Harry Potter and the Deathly Hallows -kirjan loppuun vähän ennen viittä iltapäivällä. Tuli voitettua se kisa, mutta ennen kaikkea tämä oli mahtava kokemus, jonka tahdon tehdä toistekin. Pistän kolmesta viimeisesti kirjasta lainauksia ensi viikonloppuna, kun pääsen kotiin kaikkien kirjojen luokse.

Nyt on vuorossa Terry Pratchettin Magian värit.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Harry Potter -maratoni

Harry Potter -maratoni on ollut käynnissä nyt viisi päivää ja leppoisasti on sujunut. Muistan taas, miksi alun alkujaan rakastuinkaan tähän sarjaan. Harry tarjoaa minulle kaikkea sitä, mitä tarvitsen: pakotietä toiseen maailmaan, ystäviä, lohtuja, ilonaiheita, suruja, myötäelämistä. Siksi poiminkin lukemisen lomassa muistiin pätkiä, jotka ovat jääneet elämään tai ovat muuten vain kiinnittäneet huomioni. Tssä niistä muutamia ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta kirjasta.

"Seuraava suuri seikkailuhan kuolema levolliselle mielelle on."

"Urheutta on monenlaista", Dumbledore sanoi hymyillen. "Vaaditaan paljon urheutta nousta vastustamaan vihollisiaan, mutta sitä tarvitaan myös silloin kun noustaa vastustamaan ystäviä. Siitä syystä palkitsen kymmenellä pisteellä Neville Longbottomin."

Harry ja Ron laahustivat suureen saliin syvästi synkistyneinä, perässään Hermione, jolla oli kasvoillaan mitäs-rikoitte-koulun-sääntöjä -ilme. Harry ei pitänyt lihaperunasoselaatikosta niin paljon kuin oli luullut. Sekä hän että Ron olivat omasta mielestään saaneet inhottavamman tehtävän kuin toinen.

Binns oli puhunut puolisen tuntia, kun tapahtui jotain mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Joku viittasi.

"Dobby oli omituisempi", Harry sanoi täydestä sydämestään.

"Makeeta!" Colin sanoi aivan yhtä innoissaan. "Se oli varmaan se jättiläiskalmari!"
   "Vau!" Dennis sanoi ikään kuin kukaan ei voisi villeimmissä unelmissaankaan toivoa mitään sen parempaa kuin että paiskautuu myrskyn riepottamaan, luotaamattomaan syvään järveen, josta valtava vesihirviö sitten tuuppaa kuiville.

"Aaaaah", Ron matki professori Punurmion salaperäistä kuiskutusta, "kun taivaalle ilmaantuu kaksi Neptunusta, se on varma merkki siitä että syntyy rillipäinen kääpiö, Harry..."

"Pahimmassa tapauksessa Hagrid joutuu hankkiutumaan eroon sisuliskoista. Anteeksi... sanoinko pahimmassa? Tarkoitin parhaassa."

"Ei, jollei hän [Kalkaros] osaa muuttaa itseään lepakoksi tai joksikin sellaiseksi", Harry sanoi.
   "En pidä mahdottomana", Ron mutisi.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Miika Nousiainen - Maaninkavaara

Julkaisuvuosi: 2009
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 351 (pokkari)
Avainsanoja: perhe-teema, rankat aiheet, urheilu, huumori
Kirja minulle: Tyttöystävältä lainassa.

Juoni: Martti on pakkomielteinen juoksuharrastaja, joka palvoo Suomen  menneitä juoksutähtiä. Omakin poika juoksee, oikein kunnolla kilpaa, ja hänestä on tuleva maan seuraava kilparatojen sankari. Kun Jarkko sitten katoaa, isän koko elämältä tuntuu menevän pohja. Kahdeksasluokkalainen Heidi säälii isäänsä ja lupautuu tämän valmennettavaksi, jolloin tavallinen arki on enää kaukainen muisto isän rääkätessä tyttärestään onnessaan kilpajuoksijaa. Kouluun mennään juosten painoliivit yllä eikä Heidi ehdi leffaan kavereidensa kanssa, kun samaan aikaan on juoksutreenit.


Lopetin tämän kirjan eilen illalla ja minut valtasi sen jälkeen moneksi tunniksi "after-flowksi" kutsumani tunne. Silloin tunnun juuttuneen juuri loppuun lukemani kirjan ja todellisuuden välimaastoon, välitilaan, jolloin kaikki tuntuu kaukaiselta ja on vaikea keskittyä mihinkään. Tunne on ehdottomasti loistavan kirjan merkki.

En ole yleensä niitä ihmisiä, jotka nauravat ääneen kirjoja lukiessa. Mutta Maaninkavaara saa huumoripisteet loistavalla ironiallaan ja satiirimaisella kirjoitustyylillään - Nousiaisessa on ehdottomasti ainesta. Juuri tällaista kirjallisuutta tarvitaan lisää - tai ainakin minä tarvitsen.
Jokainen vähänkin lupaava juoksija on sille kuin Kristuksen tuleminen. Nyt se puhuu jostain Keskisalosta. Sitten se pettyy. Aina kun suomalainen jää hännille, on se isän mielestä taktiikkaa. Terveellä järjellä tajuaa, ettei sen juoksijan vauhti riitä.
Me sitten äidin kanssa myötäillään, vaikka pitäisi kertoa totuus. Äiti ei halua ja minä en osaa. Ei kasiluokkalaisen pidä opettaa isälleen realismia.
Kirja käsittelee voimakkaasti ja pikkutarkasti juoksemista. Käydään läpi Suomen juoksijoiden historiaa: jäipähän ainakin mieleen, että Kaarlo Maaninka oli Posion Pyrinnön poikia ja toi viimeisen juoksumitalin Suomeen Münchenin olympialaisissa 70-luvulla. Kerronta ei ole kuitenkaan missään vaiheessa tylsää tai liian toistavaa, vaan asiat tulevat esiin juonen mukana kovin luonnollisena osana tarinaa. En itse ole mikään urheilufani eikä varsinkaan juoksu kiinnosta, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole vain kestävyysjuoksuihmisille.

Martti-isän mielestä ainoa oikea mittayksikkö on ratakierros, mikä todellakin tulee kirjan aikana selväksi: miehen mielestä kaikki ajanvietto juoksun ulkopuolella on turhuutta. Martti on perinteinen suomalainen mies, jonka mielestä nykyaikana on pehmitytty liikaa ja puhutaan kaikesta avoimesti. Mies ei avaa suutaan turhan usein ja vaimokin sanoo tyttärelleen, että kohtalainen avioliitto on kaikki, mitä elämältä voi odottaa. Nousiainen on kirjoittanut loistavan humoristisen hahmon, joka haluaa läheisilleen pelkkää hyvää mutta ei aina osaa osoittaa sitä oikealla tavalla. Rääkki rääkin perään, koska "Heidi haluaa tätä, Heidi nauttii tästä, tämä tekee Heidin onnelliseksi!"

Heidi on sympaattinen hahmo, johon samaistuin kirjan alussa todella hyvin. Hän on normaali yläkouluikäinen tyttö, joka haaveilee ylempiluokkalaisesta pojasta, kuvataidelukiosta ja hauskanpidosta ystävien kanssa. Erityisen oleista hahmossa on kuitenkin hänen suhtautumisensa isäänsä: Heidi välittää tästä kovasti ja on huolissaan, kun isä ei näytä toipuvan veljen katoamisen jälkeen. Minä olen Martin puolesta todella otettu, kun Heidi ehdottaa isälleen juoksuharrastuksen aloittamista. Pian tämän jälkeen tytön huoneen seiniä koristavat vanhat partasuiset juoksijamiehet sekä itse kirjoitettu taulu:
Teidän harrastus, meidän elämäntapa.
On järkyttävää lukea, kuinka isä ja isän pakkomielle juoksuun alkavat hallita Heidin elämää. Ensin aloitetaan rennosti: kevyitä lämmitteleviä juoksulenkkejä tutussa maastossa, ruokavaliota aletaan tarkkailla. Sitten lisätään mukaan punttitreeni, sen jälkeen aamujuoksu kouluun. Kännykkä pidetään harjoitusten aikana kiinni eikä Heidillä ole asiaa leffaan edes huilauspäivinä, koska Martin mukaan lepo tarkoittaa lepoa eikä viihdettä. En todellakaan ymmärrä, miten koko perhe jaksaa sellaista touhua, ja kirja lopussa Sirkka-äiti itkeekin ja pyytää tyttäreltään anteeksi, ettei ole tehnyt asialle mitään.

Pitää vielä mainita kirjan erinomaisesta kuvauksesta kahden sukupolven välillä. Kirja keskittyy Martin ja Heidin isä-tytär -suhteeseen, jossa Heidi käyttää nuorten ilmaisuja ja Martti saarnaa menneistä ajoista ja ihmettelee, kun tytär keskittyy niin "epäolennaisiin" asioihin kuin hyvät koulunumerot. Rakastuin erityisesti kohtiin, kun Heidi tokaisi jotain englanniksi eikä isä ymmärtänyt sanaakaan.

Aivan loistava kirja. Maaninkavaara on Miika Nousiaisen toinen romaani ja aion ehdottomasti lukea myös hänen ensimmäisen teoksensa Vadelmavenepakolainen. Maaninkavaarasta on suunnitteilla elokuvaa tai tv-sarjaa ja toivon, että sellainen joskus saa päivänvaloa.
Isä täräyttää ensin päähänpistonsa ilmoille. Silloin idea kuulostaa päättömältä. Sitten isä jauhaa filosofioitaan. Yleensä ne liittyvät antiikin Kreikkaan tai Lasse Viréniin. Tai johonkin siltä väliltä, onhan siinä väli. Ja kohta ehdotus kuulostaa arkipäiväiseltä.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Petri Tamminen - Miehen ikävä

Julkaisuvuosi: 1997
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 141 (pokkari)
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Novellikokoelma, jonka teksteissä kuvaillaa ennen kaikkea suomalaisen miehen suhtautumista omaan kotimaahansa; kuinka hän näkee ympäristönsä.


Tämä teos oli samoissa kansissa Elämiä-kokoelman kanssa, joten tuli luettua samaan syssyyn. Luin tämän itse asiassa ennen tuota toista kokoelmaa ja herätti kyllä suuren halun jatkaa tämän kirjailijan tuotannon lukemista. Minimalistisuus on vahvaa ja kirjan takakannessa on osuva lainaus Savon Sanomilta: "Kaurismäen tavoin yhtä vähäeleisesti antaa myös Tamminen siveltimensä heilua. Elämä ei parane kovaäänisellä selittelyllä. Kun seisoo hiljaa syrjässä, erottaa mekastajien tyhjät sanat." Tämä kuvaus osuu Tammisen tyyliin lähes täydellisesti, vaikken olekaan Kaurismäen kanssa hyviä tuttuja.

Tämänkään kokoelman novellit eivät olleet pitkiä, suurin osa vain hieman pidempiä kuin Elämissä. Ne kulkivat aika lailla koko ajan samaa kaavaa ja loppua kohden olivat ennen pitkää vähän liiankin samanlaisia - Elämiin verrattuna tämä teos oli hieman tylsempi, koska se ei tarjonnut vaihtelevuutta kuten edeltäjänsä. Loppujen lopuksi teokset muistuttavat tyyliltään ja sisällöltään kovasti toisiaan: molempia hallitsee niukka, lyhyt kuvailu-kerronta ja aiheet keskittyvät suomalaisuuteen. Pidin sota-teemoista, joita teksteissä ilmeni.

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Tämä pätkä löytyy aivan ensimmäiseltä sivulta ja sai heti mielenkiintoni nousemaan:

Hurjimmalta tuntuu rikkoa arkisimmat tottumukset - nukkua yö täysissä pukeissa, herätä varhain ja lähteä ulos niine hyvineen, syömättä, pesemättä ja hampaita harjaamatta. Kaupunki näyttää uudelta ja kansainväliseltä. Gapaus pakahduttaa. Elämä tuntuu lahjalta.
  Ihmiset muistelevat äkkilähtöjä vuosikausia - -

Petri Tamminen - Elämiä

Julkaisuvuosi: 1994
Luettu: helmikuu 2011
Sivumäärä: 157
Avainsanoja: suomalaisuus, novellikokoelma, minimalismi
Kirja minulle: Kirjastosta tyttöystävän suosittelemana.

Juoni: Kirja sisältää 40 ihmisen elämän kuvauksen alle aukeaman kokoisessa tilassa. Sen lisäksi lopussa on joitain pidempiä novelleja. Hyvin suomalaista tekstiä.


Pidän kirjoittamisesta, mutta pitkissä teksteissä minulla on suuri ongelma saada aika kulumaan eteenpäin. Tuppaan jumittamaan samoissa hetkissä ja tarina etenee ajallisesti hitaasti verraten kirjoitettuun sivumäärään. Kuulin tyttöystävältä teoksesta, jossa kuvattiin eri henkilöiden elämää vain parilla sadalla hassulla sanalla. Ajattelin, että sehän on aivan järkyttävän lyhyt tekstinpätkä, kuinka on mahdollista, että sellaisessa ehtii kertoa niin paljon. Mutta kyllä se vain on mahdollista.

Tammisen minimalistinen kirjoitustekniikka teki minuun vaikutuksen, samoin kuin hänen hieman ironinen huumorinsa, joka poimii tarkasti esiin suomalaisten peruspiirteet ja käytökset ja käyttää niitä tehokkaasti. Missään ei ole liikaa, mutta tarina kuitenkin kerrotaan. Parhaimmillaan reilussa puolessa pokkarisivussa. Todellinen taidonnäyte ja olen nyt lukukokemukseni jälkeen hämmentynyt ja epätietoinen: kuinka tuollainen on mahdollista?

Elämiä koostuu monesta eri elämäntarinasta, mutta hajanaisista paloista huolimatta se on yhtenäinen kokonaisuus, joka kertoo suomalaisten ihmisten tarinaa. En edes muista, kuinka monessa tekstissä mainittiin lause "Mentiin naimisiin." Oli myös tuttua suomalaista alkoholin käyttöä, pettämistä, lapsia, perheongelmia, työpaikkoja. Kotipaikkauskollisuutta, vanhoillisuutta ja rohkeutta, kokeilunhalua ja vanhassa pysymistä, syntymästä kuolemaan. Monta eri näkökulmaa tavallisen Suomen kansalaisen elämään. Pari kertaa mainittiin jotain venäläisistä, mutta ruotsalaiset jätettiin rauhaan. Se oli vähän hämmentävää, koska viinapäissään Suomen raavaat miehet tuntuvat puhuvan mielellään naapureistaan. Muistakin kuin seinän takana asuvista. Erityisen huomioitavaa oli, etteivät tekstit ottaneet kantaa vähemmistöryhmiin, kuten maahanmuuttajiin tai seksuaalivähemmistöihin. Odotin edes jotain pientä, koska tarinoita oli niin monia, mutta toisaalta tämä kokoelma on julkaistu vuonna -94, jolloin ei taidettu vähemmistöryhmistä pukahtaa edes puolta sanaa. Kiinnostava vertailukohta nykyajan tuotoksiin.

Tässä novellikokoelmassa eritoten miehen näkökulma tuntui tulevan hyvin esiin. Oli myös naisten elämiä, mutta miehet taisivat viedä voiton - liekö johtuu siitä, että kirjoittaja tuntee itsensä tutuksi oman sukupuolensa kanssa. Miehet ryyppäsivät, miehet kävivät naisissa, miehet käyttivät väkivaltaa tai olivat vaimonsa tossun alla. Erityisesti Teemun tarina jäi mieleen.

Teemu kokosi silkkipaperista kuumailmapallon. Se poiltti naapurin pellon. "Jukolauta poijjaat", isä sanoi. Teemu oli ainoa poika. - - Anja oli punkkari. Teemu toi näytille. "Et sinä baarissakaan ota ensimmäistä pullaa", isä sanoi eteisessä.

Ihastuin minimalistisuuteen aivan tosissani: lauseet olivat lyhyitä ja ytimekkäitä, hahmon nimeä toistettiin ja kuvailu keskittyi muutamaan tiettyyn sanaan, joista oli tarkoitus imeä itseensä koko maailma. Jos tällaista löytyisi jostain lisää, lukisin erittäin mielelläni.

Mari soitti näytelmäpiirin vetäjälle ja meni yömekossa alaovelle. Mari asteli asfaltilla aristellen. Marilla oli ihan paljaat jalat.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

John Ajvide Lindqvist - Ystävät hämärän jälkeen

Nimi: Ystävät hämärän jälkeen
Alkuperäinen nimi: Låt den rätte komma in
Kirjailija: ruotsalainen John Ajvide Lindqvist
Julkaisuvuosi: 2004, suomeksi 2008
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 607
Avainsanoja: maaginen realismi, vampyyrit, pedofilia, verellä mässäily, kuolema, kauhukirjallisuus
Kirja minulle: Kyselin Livejournalin Bookish-yhteisöstä suosituksia kauhukirjoille ja tällaista ehdotettiin. Lainasin kirjastosta.

Juoni: Oskar on 12-vuotias koulukiusattu poika, joka on erityisen kiinnostunut murhatapauksista. Kun Blackebergin lähimetsästä löydetään kuiviinvuodatettu ruumis, Tukholman rauhallisen lähiön tapahtumat muuttuvat radikaalisti. Huhutaan rituaalimurhaajasta, ihmisiä katoaa ja uusia veritekoja ilmenee. Samaan aikaan Oskar tapaa naapurintytön Elin, joka ei ole aivan tavallinen: Eli haisee oudolta, kulkee rähjäisissä vaatteissa ja näyttäytyy pihapiirissä vain iltaisin. Kerronta saa sävyä usean eri henkilön näkökulmasta.


Tämä kirja oli pitkään luettavana, koska ehdin lukea välissä kaksi muuta kirjaa ja kolmattakin puoliväliin. Voinee siis sanoa, ettei kirjasta löytynyt sellaista koko juonen kannattelevaa koukkua, joka olisi saanut minut ahmimaan teoksen mahdollisimman nopeasti. Harmi sinänsä, koska tässä oli  myös hyvää ainesta. Huono puoli taas se, että hyvä kiinnostava aines rajoittui vain joihinkin osiin kirjaa, kun taas välillä teksti tuntui tyhjänpäiväiseltä ja liian moniulotteiselta. Tämän vaikutelman loivat useat eri henkilöhahmot, joiden näkökulmista tarinaa kerrottiin. En jaksa edes laskea, kuinka monta heitä oli, mikä on jo yksinään huolestuttavaa.

Kirjan päähahmo oli kuitenkin Oskar, vaikka välillä meni monta kymmentä sivuja, ettei poikaa näkynyt eikä kuulunut, kun tarinaa vietiin muilla hahmoilla eteenpäin. Oskar on sympatiaa keräävä aika säälittävä alakoululainen, joka haaveilee kiusaajiensa rankaisemisesta ja tykkää veitsileikeistä. Hän alistuu toistuvasti kiusaajiensa tahtoon ja kirjassa kuvataankin paljon pojan kehityskaarta, kun tämä tapaa uuden ystävänsä Elin. Eli auttaa Oskaria saamaan itseluottamusta nousta poikia vastaan ja onnistuukin siinä jossain määrin. Poika oli uskottava hahmo, kuvasi omaa ikäänsä realistisesti, vaikken jäärin pitänytkään siitä, että tämä varasteli kaupasta milloin mitäkin. Tosin se antoi toki lisää terävyyttä siihen, että Oskar halusi olla jotain, kun koulussa hän oli pelkkä mitättömyys. Pidin myös paljon hänen ja hänen äitinsä suhteesta, joka oli lämmin ja huolehtivainen, kun vietettiin yhdessä tavallisia koti-iltoja ja katsottiin tv:stä jotain tiettyä sarjaa, mutta antoi toisaalta myös pilkahduksia tavallisesta arjesta, kun Oskaria ärsytti äidin turha hössötys ja tylsät utelut. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja toimiva hahmo.

Muina näkökulmina toimivat muun muassa murhaaja, Oskarin vanhempi naapurinkaveri Tommy, joka pihistää kaikkialta ja välittää vähän kaikkea sekä naapuruston juoppojengin jäsenet. Kaikilla on oma osansa tarinassa, mutta ei ole kovin yllättävää, kuinka kirjailija vetää heidät hitaasti yhteen. Tarina on kuitenkin loppujen lopuksi ihan toimiva ja viimeinen kolmannes tekstistä menee mielenkiinnolla läpi, kun vyyhti kiristyy ja saavutetaan loppuhuipennusta.

Lähdin lukemaan tätä kirjaa kirjayhteisön suosituksesta, jossa tosiaan kyselin ehdotuksia hyville kauhukirjoille. Tämän kirjan luvattiin tarjoavan selkäpiitä karmiaa kauhua, joka oikeasti ällöttää ja saa niskakarvat pystyyn. No, minuun suurieleiset ja pikkutarkat verikohtaukset sekä muut kauhujutut eivät tepsineet - ehkä olen vain liian paatunut kirjallisuudelle. Eikä tämä kyllä aiheuttanut mitään pelokkaita ajatuksiakaan, mutta en ole kyllä helposti säikähtävä ihminen. Ehkä tätä ei kuitenkaan niille kaikista herkimmille tarvitse suositella.

"Pääsköön päivä sisälle ja ulos elämä."
Sydän ja sen alapuolella:
"Nähdään illalla. Eli."

tiistai 25. tammikuuta 2011

Charmian Hussey - Salaisuuksien laakso


Nimi: Salaisuuksien laakso
Alkuperäinen nimi: The Valley of Secrets
Kirjailija: brittiläinen Charmian Hussey
Julkaisuvuosi: 2003, suomeksi 2005
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 374
Avainsanoja: lastenkirjallisuus, fantasia, matkakertomus, päiväkirjat, eläimet ja luonto, intiaanikulttuuri
Kirja minulle: Kaverin suosittelemana lainasin häneltä kirjan fantasiapohjaan viehättyneenä.

Juoni: Stephen on 18-vuotias nuori mies, jonka taival koulutiellä on viimein lopussa ja tulevasuus vaikuttaa suurelta kysymysmerkiltä. Hän saa kuitenkin tuntemattomalta asianajajalta kirjeen, jossa pyydetään häntä noutamaan isoisänsä hänelle jättämä testamentti. Niin Stephen päätyy Lansburyn kartanoon, salaisuuksien täyttämään laaksoon, jota paikalliset kammoavat ja jossa kuuluu kummallisia ääniä ja tuntuu, kuin joku tai jokin tarkkailisi jokaista liikettä.


Salaisuuksien laakso on ehdottomasti lapsille suunnattu satukirja ja taisin olla vähän liian vanha tälle teokselle. Luin tämän kuitenkin loppuun enkä pakosta: kirja herätti tietyn asteista mielenkiintoa loppuratkaisua kohtaan, koska tapahtumat etenivät kovin hitaasti ja koko ajan annettiin lisää vinkkejä tulevaa kohden. Kaverini tarjosi minulle tätä kirjaa luettavaksi ja kertoi pitäneensä siitä kovasti nuorempana. Uskonkin, että kirja antaa enemmän nuorelle lukijalle, koska kieli, juoni ja hahmot ovat hyvin yksinkertaisia, pintapuolisia ja helposti seurattavissa. Suosittelisin kirjaa ehdottomasti lapsille iltalukemiseksi, koska luvut ovat lyhyitä ja sopivat hyvin pieninä paloina luettavaksi ja jännityksen nostattajiksi.

Stephen on aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori mies, joka on asunut koko ikänsä lastenkodissa. Hän ei kuitenkaan anna kovin kasvanutta vaikutelmaa itsestään, vaikka lähteekin rohkeasti toimittamaan omia asioitaan ja on kykeneväinen suunnittelemaan tulevaa. Poika herkistelee kirjan mittaan useampaan otteeseen ja kokee minusta miehille epätavallisen herkkää sympatiaa milloin millekin luontokappaleelle. Hän on myös kovin perso kaikille mukavuuksille, mutta toisaalta taas oppii kauhean helposti uusia vieraita asioita asuessaan suuressa kartanossa. Vähän turhan täydellinen hahmo, niin sanoakseni. Ja kovin naiivi ja hyväuskoinen, ylitsepursuavan optimisti.

Juoni on yksinkertainen ja helppolukuinen, mutta sitä ei ole helppo jättää kesken, koska kirjailija antaa hanakasti vihjeitä tulevasta. Olin erityisen kiinnostunut salaperäisistä eläimistä, jotka ääntelivät kummasti ja tekivät kaiken maaliman outoja juttuja, joihin tavalliset eläimet eivät pystyisi. Tästä fantasia-piirteestä pidin kovasti ja luin kirjan lähinnä loppuun saadakseni tietää, mikä näiden eläinten rooli ja merkitys olisi.

Hän vilkuili olkansa yli ja mietti, minkä kumman otuksen oli nähnyt. Oli se sitten mikä eläin tahansa, se oli ollut aika iso, ainakin puolimetrinen. Saukkokaan se ei voinut olla, sillä saukot pitivät kirkkaasta, virtaavasta vedestä, ja niiden ääntely oli viheltävää. Vastenmielinen kurlutus ei voinut tulla saukon kuonosta.

Kirjassa seurataan Stephenin isosedän vanhoja päiväkirjoja, joiden tekstiä oli mukava lukea. En järin pitänyt Stephenin välikommenteista merkintöjen välissä, koska ne olivat usein aivan turhia ja merkityksettömiä. Sanahelinää lapsille, kuten:

Tämä oli yllätys Stephenille. Hän oli aina luullut että metsä oli niin vehmas paikka ja täynnä hedelmäpuita, että omavaraisuus olisi helppoa. Ilmeisesti hän oli erehtynyt.

Ihan hyvä kirja, kannattaa lukea, jos pitää uusista eläinlajeista ja matkakertomuksista.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Mauri Kunnas - Seitsemän koiraveljestä


Nimi: Seitsemän koiraveljestä
Kirjailija: Mauri Kunnas
Julkaisuvuosi:
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 93
Avainsanoja: mukaelma, lastenkirjallisuus, inhimilliset eläimet, kansanperinne, huumori
Kirja minulle: Kaverin kirjahyllystä

Juoni: Lapsille suunnattu mukaelma Aleksis Kiven teoksesta Seitsemän veljestä. Kertoo Jukolan talon seitsemästä koiraveljeksestä ja heidän elämänsä kehittymisestä rämäpäistä nuorista miehistä vakiintuneiksi aviopuolisoiksi lapsille sopivaan tapaan.


Vietin mukavaa perjantai-iltaa kaverin luona tyttöystävän kanssa ja sain rentoutua parin tunnin ajaksi, kun tyttöystävä luki tämän kirjan ääneen.

En ole vielä lukenut alkuperäisteosta itse, vaikka se on toki tullut koulutunneilla esiin useampaankin otteeseen. Kirja löytyy kirjahyllystäni ja odottaa siellä oikeaa hetkeä. Tämä lapsille suunnattu kirja oli kuitenkin erittäin mukava kurkistus kirjan juoneen ja tapahtumiin eikä sitä voisi sanoa pelkästään lasten kirjaksi.

Seitsemän koiraveljestä on alkuperäisteosta lukemattoman näkökulmasta onnistunut lyhennelmä kansallisromaanistamme. Siinä tuli esiin Aleksis Kiven suorasukaisuus sekä humoristisuus ja ilmeni myös, miksi kirjaa paheksuttiin aikoinaan niin kovasti. Suomalaiset todella ovat viinakansaa ja mielenkiintoni alkuperäisteosta kohtaan kasvoi suuresti tämän lukukokemuksen (tai kuuntelu-) myötä (vaikkakin olen kuullut, että kirja on tappotylsää luettavaa). Rellestäminen ja huonot tavat saivat kyllä miettimään, että onko tällaista sopivaa lukea lapsille, mutta myyntiluvuista ja useista painoksista (vuonna 2010 otettiin 12. painos) päätellen kirja on ollut myös lapsiperheiden suosiossa.

Kirjan henkilöt jäivät minulle vähän etäisiksi, mutta tarinaa oli silti mukava kuunnella. Erityisesti mieleen painuivat veljesten vaikeudet lukemaan oppimisessa (ahkera pikku-Eero kyllä nousi suosikikseni) sekä ensimmäinen Venlan kosintaretki, joka suoritettiin ylitsevuotavalla itsevarmuudella ja joka päättyi kovin nolosti. Olin myös aika pöyristynyt kuullessani, kuinka veljekset seisoivat Impivaarassa kallion päällä kokonaisen päivän ennen kuin ampuivat kaikki härät päästäkseen pinteestä. Kaikkea sitä ihminen keksiikin.

Kirjan kuvituksesta täytyy kyllä antaa vielä erikseen kiitosta. Lasten kirjoille tyypilliseen tapaan kuvamateriaalia oli enemmän kuin tekstiä ja niitä oli kyllä mukava silmäillä kuuntelun ohella. Lukijamme esitteli parhaat kuvat ja erityisesti mieleen jäi kuva koiraveljeksistä seisomassa Impivaaran kalliolla härkiä paossa.

Kaiken kaikkiaan mukavaa kevyttä viihdettä rattoisaan illanviettoon, vaikka tuntuu, että asiaa olisi voinut tiivistää vielä enemmän. En usko, että moni lapsi jaksaa istua monta tuntia paikallaan kuuntelemassa.

Jaana Kapari-Jatta - Pollomuhku ja Posityyhtynen


Nimi: Pollomuhku ja Posityyhtynen
Kirjailija: Jaana Kapari-Jatta
Julkaisuvuosi: 20
Luettu: tammikuu 2011
Sivumäärä: 164
Avainsanoja: suomentaminen, Harry Potter, tietokirja
Kirja minulle: tyttöystävältä lainassa

Juoni: Kapari vastaa kirjassaan useisiin Harry Pottereista esitettyihin kysymyksiin ja valottaa kirjojen käännösprosessia.


Olen suuri Harry Potter -fani ja olen tämänkin kirjan tainnut joskus ennenkin lukea. Lainasin tämän nyt kuitenkin tyttöystävältä uudelleen luettavaksi ja teksti sujahti silmien ohi ihan hetkessä. Olen todella tyytyväinen, että luin uudemman kerran, koska veresti muistoja todella hyvin.

Kapari oli avannut todella hyvin Pottereiden käännösprosessia lukijalle. Pidin erityisesti kohdista, joissa hän selosti, kuinka oli pyöritellyt jotain käännössanaa mielessään ja lopulta löytänyt sopivan muodon. Hyvin mieleen jäi muun muassa Tylypahka-sanan synty. Myöskin kirjojen pitkäjänteinen käännöstyö oli todella ihailtavaa luettavaa: kuinka kirjat tuntuvat jo aivan omilta monen kuukauden syynäyksen jälkeen. Ei uskoisi, että kirjojen kääntäminen on todella noin rankkaa.

Tämä kirja on ehdottomasti must-read ihmisille, jotka ovat kiinnostuneet kääntämisestä ja ovat kasvaneet Pottereiden kanssa.